— Sille kadulle päin, joka vie valleille?
— Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.
— Kuulkaa siis, — sanoi hän Badelonille, — satuloikaa hevoset! Teillä on viisi minuuttia aikaa. Satuloikaa nopeammin kuin koskaan ennen eläissänne, — lisäsi hän hiljaa, — taikka… Hän ei päättänyt uhkaustaan, vaan viittasi miehen lähtemään. — Ja te — hän kiinnitti Tignonvilleen hetkeksi tuiman katseen — ja tuo saarnaileva hupsu, joka on kanssanne, ottakaa aseet ja nouskaa satulaan! Tähän asti olette näytellyt vain mitätöntä osaa, mutta jos nyt petätte minut tai poikkeette jalankaan verran siltä polulta, jonka teille määrään, niin ette, hyvä herra, enää tielleni osu! Ja te, rouva, — jatkoi hän kääntyen kreivittären puoleen, joka seisoi hämmentyneenä ovella pormestarin tyttären turvautuessa itkien häneen, — teillä on kolme minuuttia aikaa toimittaaksenne naisväkenne ratsujen selkään! Huolehtikaa siitä, etteivät viivyttele kauempaa, olkaa niin hyvä!
Kreivittären oli vaikea saada ääntään kuulumaan. — Entä tämä lapsi? — sanoi hän. — Hän on minun huostassani.
— Ottakaa hänet mukaan, — vastasi kreivi maltittoman näköisenä ja korottaen ääntään kääntyi ympärillään seisoskelevien ja pelokkaina töllistelevien tallirenkien ja palvelijoiden puoleen. — Menkää auttamaan! — ärjyi hän. — Menkää auttamaan ja sukkelasti! Kiirehtikää! — lisäsi hän yhä synkistyvin katsein, kun toinenkin kello alkoi jymistä läheisestä tornista ja sekava hämminki torilla muuttui kumeaksi ulinaksi: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!»
Onneksi hän oli ensin aikonut mennä kokoukseen kaikkien miestensä saattamana, ja tallissa oli kahdeksan hevosta satuloituna. Muut tuotiin kiireesti ulos ja satuloitiin, ja naiset autettiin hevosenselkään. Tavannes kehoitti silmäyksellä La Tribeä ottamaan taakseen pormestarin tyttären, joka oli kauhusta aivan avuton. Kesken tätä äkillistä hälytystä, ulkoa kuuluvaa meteliä ja sisäpuolella vallitsevaa hurjaa pelästystä ei kukaan olisi saanut väkeään ajoissa valmiiksi, paitsi mies, jonka nyökkäystäkin toteltiin. Javette olisi mielellään pyörtynyt, mutta ei uskaltanut. Tignonvillen teki mieli kysellä, mutta ei rohjennut yrittääkään. Kreivitär olisi halunnut sanoa jotakin, mutta pakotti itsensä tottelemaan ääneti. Mutta sittenkin olisi yleinen hämminki, jossa vilisi sekaisin miehiä, hevosia, loimia ja laukkuja, saattanut toisen epätoivoon, mutta minne tahansa kreivi Hannibal käänsi kasvonsa istuessaan ratsunsa selässä joukon keskellä, muuttui sekasorto jonkinlaiseksi järjestykseksi, palvelijat lakkasivat kuuntelemasta huutoa ja kirkumista ulkoa ja juoksivat tuomaan mitä tarvittiin, naiset heittivät vaippoja alas parvekkeelta, miehet latasivat musketteja ja kiinnittivät patruunavöittensä hihnoja.
Vihdoinkin hän näki kaikkien olevan valmiita, mutta ei yksikään aavistanut, kuinka tuskallinen näiden minuuttien odotus oli hänelle ollut. Johtaessaan heitä pistoli kädessä takaportille hän kumartui sanoakseen jotakin Badelonille, jonka komensi joukon etunenään; sitten hän käski avata portin. Niin tehtiinkin, ja juuri kun Montsoreaun ratsuväki toisen ja uhkaavamman väkijoukon keskellä syöksyi jo ennestään tungoksen täyttämälle torille ja kuului huuto: »Muurinmurtaja!» majatalon portin särkemiseksi, ryntäsi Tavannes kiirehtäen pientä joukkoa edellään ulos takaportista ja pelotti pakoon kourallisen lurjuksia, jotka olivat kiertäneet sille puolelle. Kenenkään enää häiritsemättä laskettiin täyttä vauhtia pitkin kapeaa kujaa valleille päin. Kääntyen synkän linnan juurella itään päin kuljettiin vallien sisäreunaa sitä porttia kohti, josta oli edellisenä iltana saavuttu kaupunkiin.
Sinne päästäkseen heidän täytyi ratsastaa Toussaint-kadun poikki, joka Ste. Croix-torilta lähtien kulkee niin suoraan, että majatalon edustalla riehuvan roska väen tarvitsi kääntää vain päätään heidät nähdäkseen. Vaara, johon he tällä kohdalla joutuivat, oli suuri, sillä niin pienen joukon kuin Tavannesin seurueen oli mahdoton pelastua, jos heitä ahdistettaisiin vallien sisäpuolella, varsinkin kun oli naisia rasituksena.
Kreivi Hannibal tiesi sen. Mutta hän tiesi myöskin, että hänen oli tekonsa tähden mahdoton oleskella Loiren pohjoispuolella. Ei kuningas eikä marski, ei prinssi Kaarle eikä Gaspard Tavannes uskaltaisi suojella häntä vimmastunutta kirkkoa vastaan, joka oli liian viisas antaakseen anteeksi eräänlaisia loukkauksia. Hän saattoi pelastua vain siinä tapauksessa, että ehtisi Loiren etelärannalle, suoraan sanoen hugenottirannalle, ja etsisi suojaa jostakin kaupungista, missä hugenotit olivat hyvin varustettuja, kuten Rochellestä tai St. Jean d'Angelystä, jotta sitten voisi ryhtyä hieromaan sovintoa oman puolueensa kanssa.
Mutta päästäkseen tämän suuren joen poikki, joka jakaa Ranskan kahteen hyvin erilaiseen puoliskoon, hänen täytyi kulkea itäisestä portista, sillä monen penikulman alalla Angersista oli vain yksi silta Loiren poikki, nimittäin itään päin Tonts de Cén luona, puolen penikulman päässä.