Tätä porttia kohti, Toussaint-kadun toiselle puolen, hän siis rohkeasti kiidätti joukkoaan, ja vaikka naiset kalpenivat melun kuuluessa yhä selvemmin ja huomatessaan lähenevänsä vaaraa, sensijaan että olisivat siitä loitonneet, ja vaikka Tignonville hetken aikaa luuli hänen menettäneen järkensä ja tarttui kreivittären ohjaksiin, niin hänen asestetut miehensä ratsastivat täyttä laukkaa hyvässä luottamuksessa, sillä he tunsivat hänet. Täsmällisesti kuin kellon rataslaitos he livahtivat kadun pääpuolen poikki tunkeutuen tasaista vauhtia eteenpäin, välittämättä ihmistulvasta, joka virtasi sinne päin, mistä meteli kuului, ja siitä pelosta ja suuttumuksesta, jota heidän tulonsa herätti. Vielä hetkinen, ja he näkivät edessään portin, josta edellisenä iltana olivat saapuneet. Ja mikä suuresti ilahutti yhtä heistä — portti oli auki.
Se olikin todella heidän onnekseen, sillä muutamaa sekuntia myöhemmin he olisivat tulleet liian myöhään. Hälytys oli ehtinyt heidän edelleen. Heidän rynnätessään portille juoksi eräs mies nostoristikon ketjujen luo koettaen sitä laskea. Hän ei onnistunut ensi kerralla, ja säikähtäen Badelonin ojennettua pistolia mies pakeni. Eräästä varustuksesta huusi vartiosotilas heitä pysähtymään taikka hän ampuisi, mutta ratsumiehet kiljuivat hänelle ivallisesti ja ajoivat kumisevan holvikäytävän läpi portista ulos. Heidän edessään aukeni nyt Angersin synkkien katujen sijaan maaseudun säteilevä kauneus, viinitarhojen peittämiä kunnaita ja Loirea ympäröiviä vainioita, joilla myöhäinen elo kuulsi keltaisena.
Naiset huokasivat helpotuksesta, ja jotkut heistä, jotka olivat enimmin hengästyneet, olisivat tahtoneet hillitä ratsujaan ja ajaa hiljempää luullen vaaran jo menneen ohitse. Mutta jälkijoukosta kuulunut lyhyt tuima sana pani heidät uudelleen ajamaan laukkaa, ja he kiitivät eteenpäin mäkeä alas, toista ylös ja niin yhä edelleen rautaisen käden pakotuksesta, joka ei milloinkaan heitä hellittänyt. Ääneti ja säälimättä hän joudutti heitä edellään, kunnes he olivat enää muutaman minuutin matkan päässä pitkältä Ponts de Céltä, joka oikeastaan on siltasarja eikä yksinäinen silta, ja matala, leveä Loire välkkyi selvästi heidän edessään paahtavankuumine hietatöyräineen ja pienine saarineen, jotka kasvoivat harmaata raitaa.
Nyt olivat muutamat naisista rasituksesta aivan kalpeita ja pysyivät vaivoin hevosen selässä pitelemällä satulasta kiinni; toisten kasvot punoittivat hehkuvan kuumina, hiukset valloillaan, ja heidän pölyisillä otsillaan kihoili hikipisaria. Mutta mies, joka ajoi heitä edellään, ei vähääkään säälinyt heikkoutta näissä oloissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki jonkun sadan sylen päässä terästen välkähtelevän ja ajavan heitä tuimasti takaa ja huusi: — Nopeammin! nopeammin! — välittämättä naisten rukouksista ja sivaltaen perimmäisiä hevosia miekkansa tupella. Eräs kamarineideistä kirkui putoavansa hevosen selästä, mutta Tavannes vastasi tylysti: — Putoa vain, hupsu! — ja itsensäsäilyttämisen vaisto pakotti naisen tarrautumaan satulaan, ja siinä hytkyen hän ponnisteli eteenpäin muiden mukana, kunnes he saapuivat siltojen läheisen kaupungin ensi talojen kohdalle ja Badelon kohotti kätensä merkiksi, että nyt sai hiljentää vauhtia.
Heidän lähtönsä oli tapahtunut niin suuressa hämmingissä, että vasta kun heidän hevostensa kavioiden kopse siirtyi sillalle, kaksi joukosta, kreivitär ja Tignonville, huomasivat todella olevansa matkalla eteläänpäin. Niihin aikoihin merkitsi Loiren poikki meneminen jokaiselle paljon, mutta hugenotille erittäin paljon. Sattumalta nämä molemmat ratsastivat rinnatusten sillalle, ja kummankin mieleen tuli muisto heidän viimeisestä ylimenostaan, kuinka he matkallaan pohjoiseen kuukautta aikaisemmin olivat ratsastaneet tämän virran poikki käsi kädessä uskoen saavansa viettää elämänsä yhdessä ja ollenkaan aavistamatta tulevia tapahtumia. Tämä muisto tummensi sitä punaa, jonka rasitus oli nostanut naisen poskille, jättäen ne sitten entistä kalpeammiksi. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut suutuksissaan entiselle rakastetulleen, pitänyt häntä syypäänä kaupungissa puhjenneisiin levottomuuksiin ja tähän äkilliseen pakoon; nyt hänen vihansa sammui ja muistot palasivat. Mies, joka oli luonteeltaan pintapuolisempi ja jonka mieltä enemmän kiinnittivät nykyolot, tunsi sillalle astuessaan ennen kaikkea hämmästystä ja mielihyvää.
Hän ei aluksi voinut uskoa näin hyvään onneensa. — Ihme ja kumma! — huudahti hän, — me menemme joen yli! — Sitten hän alensi ääntään, toisti samaa kummastustaan ja katsoi kreivittäreen.
Tämän oli mahdoton olla vastaamatta toisen katseeseen, mahdoton olla tuntematta ja muistamatta nyt, kun hänen vihansa oli lauhtunut, eikä tämä katse voinut olla koskematta Tignonvillen sydämeen. Samaten kuin kuukautta aikaisemmin heidän matkustaessaan sillan poikki pohjoista kohti virtasi nytkin sama leveä, matala joki heidän allaan auringonpaisteessa rupaisten vuolteiden viilettäessä hietasärkkien ja pajupeitteisten äyräiden sivuitse. Luonto näytti samanlaiselta kuin ennenkin, paitsi että viininkorjuu oli edistynyt pitemmälle ja elo jo monin paikoin korjattu. Mutta kuinka heidän suhteensa olikaan muuttunut, heidän suunnitelmansa ja toiveensa, heidän, jotka olivat ratsastaneet virran poikki käsi kädessä toivoen saavansa viettää elämänsä yhdessä!
Tätä miettiessä alkoi nuoressa miehessä kiehua viha. Heräävät muistot osoittivat hänelle liian elävästi, liian selvästi, mitä vääryyttä hän oli kärsinyt sen miehen toimesta, joka ratsasti hänen takanaan ja nytkin juuri ajoi häntä eteenpäin, komenteli ja käyttäytyi röyhkeästi. Hän unohti, että hänkin kaiketi olisi saanut surmansa yleisessä verilöylyssä, ellei kreivi Hannibal olisi tullut apuun. Hän unohti, että kreivi Hannibal oli säästänyt hänen henkensä kerran ja kahdestikin. Hän laski kaiken syyn, kaiken vuodatetun veren vihamiehensä niskoille, ja kun tätä ajatusta hänen ja hänen ystäviensä kärsimistä vääryyksistä nopeasti seurasi toinen, nimittäin se, että jokainen peninkulma eteläänpäin antoi hänelle paremman tilaisuuden kostoon, huudahti hän ja tällä kertaa ihastuneena:
— Me menemme virran poikki! Vielä hetkinen, niin olemme omalla alueellamme!
Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin hänen katsoessaan lounaista kohti. — Tuolla on Vrillac! — huudahti hän osoittaen kädellään. — Minä tunnen meren tuoksua!