— Niin, — vastasi Tignonville melkein kuiskaten. — Siellä se on! Jos vaihdetaan hevosia, niin ehdimme sinne kahdessa päivässä.
Badelonin ääni keskeytti heidät. — Eteenpäin! — huusi hän joukon päästyä eteläiselle rannalle. — Eteenpäin. — Ja totellen käskyä pieni joukko alkoi ratsastaa täyttä ravia Ponts de Céltä johtavaa tietä lyhyestä viivähdyksestä virkistyneenä. Eikä kreivitär ollut ainoa, jonka kasvot hehkuivat matkalla eteläänpäin, taikka ainoa, jonka sydän sykähteli tahdissa hevosten kavioiden kanssa, kun ne ikäänkuin tömistivät: — Kotiin! Sillä samalta tuntui Carlatista ja rouva Carlatista. Myöskin Javette kuultuaan naapuriltaan, että oli menty Loiren yli, rohkaisi mieltään, ja La Tribe tähystellen eteensä kostein silmin puhui lohdutuksen anoja säikähtyneelle ja itkevälle tytölle, joka piteli kiinni hänen vyöstään. Oli omituista nähdä, kuinka he kaikki henkäisivät syvään, ikäänkuin ilma jo tuoksahtaisi merelle ja etelälle, ja kuinka poitoulaiset istuivat satulassaan ikäänkuin eivät toivoisikaan mitään muuta kuin saada ratsastaa yhä eteenpäin, kunnes näkisivät kotimaisemia. Heidän mielestään taivas jo hohti tummemman sinisenä, ilmassa oli suloisempi tuoksahdus, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin pitkään aikaan.
Oliko tämä kumma kaiken sen jälkeen, mitä he olivat kärsineet pohjoisella rannalla? Kun heidän viime kokemuksiaan saattoi verrata vain julmimpaan painajaiseen? Ja kuitenkin oli heidän joukossaan yksi, joka ensimmäisen helpotuksen ja tyydytyksen tunteen jälkeen ajatteli toisin. Tignonvilleä alkoi tuskastuttaa tämä pakollisuuden ja vallanalaisuuden tunne. Näin häntä ajettiin eteenpäin kysymättä, tahtoiko hän vai eikö, pakotettiin ratsastamaan kenenkä tahansa alhaissyntyisen soturin takana, pidettiin yhtä tietämättömänä siitä, mitä oli tapahtunut tai juuri tapahtui ja mitä vaaraa he pakenivat, kuin naiset, joiden joukossa hän ratsasti. Tällaiset ajatukset lietsoivat uudelleen vihan synkkää tulta. Loiren pohjoisrannalla oli hänen toimettomuutensa silloin, kun häntä kohdeltiin loukkaavasti, ollut jossakin määrin anteeksiannettava, mutta tuliko hänen eteläpuolellakin tuskin parin kymmenen peninkulman päässä hugenottialueelta yhä kärsiä, yhä olla veltto?
Hänen raivoaan lisäsi eräs pettymys, joka häntä juuri tällöin kohtasi. Katsahtaessaan taakseen heidän jo jätettyään Ponts de Cén puutalot hän huomasi Tavannesin ynnä monen miehen puuttuvan seurueesta ja mietti itsekseen, oliko kreivi Hannibal ehkä jäänyt omalle puolelleen jokea. Se tuntui mahdolliselta, ja siinä tapauksessa La Tribe, hän ja Carlat ehkä voisivat suoriutua Badelonista ja neljästä muusta heitä yhä saattavasta miehestä. Mutta hänen silmätessään taakseen minuuttia myöhemmin oli Tavannes ilmestynyt näkyviin seuraten heitä tuikein kasvoin, eikä ainoastaan Tavannes, vaan hänen mukanaan oli Bigot ynnä kaksi niistä kymmenestä miehestä, jotka olivat tähän saakka olleet poissa.
Kuitenkin oli ilmeistä, etteivät he tuoneet mitään hyviä uutisia, sillä tuskin he olivat saavuttaneet seurueen, kun kreivi Hannibal huusi: — Nopeammin! nopeammin! — tylyimmällä äänellään, ja Bigot pakotti hevoset ravaamaan kiireemmin. Heidän matkansa oli melkein yhdensuuntainen Loiren kanssa Beaupréauta kohti, ja Tignonville alkoi pelätä, että kreivi Hannibal alkoi mennä uudelleen joen poikki Nantesin luona, missä oli Angersin alapuolella ainoa silta virran yli. Tätä silmällä pitäen oli helppo käsittää, että hän halusi päästä mahdollisimman loitolle takaa-ajajistaan, ennenkuin uudelleen menisi pohjoiselle rannalle.
Kreivitär ei ajatellut mitään sellaista. — He ovat varmaankin aivan kintereillämme! — kuiskasi hän jouduttaen hevostaan määräyksen mukaan.
— Keitä he sitten lienevätkin! — mutisi Tignonville katkerasti. — Jos vain tietäisimme, mitä on tapahtunut taikka kutka meitä ajavat takaa, käsittäisimme koko asian paremmin. Joka tapauksessa tiedän, mitä soisin hänen tekevän. Ja sitä kohti nyt ollaankin menossa.
— Mitä tarkoitatte?
Sopisi ratsastaa Vrillaciin, — vastasi Tignonville hurja välähdys silmissään.
— Vrillaciinko?