— Niin juuri.
— Oi, jospa hän suostuisi siihen! — huudahti kreivitär kalveten. —
Siellä hän olisi turvassa.
— Niin, aivan turvassa! — vastasi Tignonville omituisella äänenpainolla, luoden kreivittäreen syrjäsilmäyksen.
Hän kuvitteli, että hänen tuumansa, joka juuri äsken välähti hänen aivoissaan, oli kreivittärenkin mielessä, että hänelläkin oli sama salainen aikomus ja että he olivat yhtä mieltä. Ja nähdessään heidän puhelevan keskenään, huomatessaan hänen katseensa ja innostuneet liikkeensä Tavannes luuli samaa ja vaipui omiin mietteisiinsä yhä synkistyen. Se, että hänen suunnitelmansa hurmata kreivitärtä sellaisella jalomielisyydellä, jolla ei ollut vertaa eikä rajaa, oli täydellisesti epäonnistunut, kun sen onnistuminen riippui Angersin alistumisesta, hänen täydellinen pettymyksensä olisi voinut paremmassakin miehessä herättää eloon huonoimmat ominaisuudet. Mutta tämän miehen ylpeys oli ainakin yhtä suuri kuin hänen intohimonsa; tällä häviön ja paon hetkellä hän tahtoi käyttäytyä niin, että kreivittären täytyisi häntä ihailla, ellei voisikaan rakastaa, ja se ajatus hillitsi erinomaisesti hänen vimmaansa.
Kun Tignonville jonkun ajan kuluttua katsahti taakseen, huomasi hän kreivi Hannibalin ynnä kuuden ratsumiehen hiljentäneen vauhtia ja kävelyttävän hevosiaan kaukana jälkijoukossa. Hän olisi itse puolestaan tehnyt samaten, mutta Badelon huusi hänelle olkansa yli tuon ainaisen: — Eteenpäin, herra, eteenpäin! — ja Tignonvillen oli pakko jatkaa matkaa harmistuneena, vihaten Badelonia ja hänen herraansa tunti tunnilta yhä enemmän ja hautoen kostoa mielessään.
Kopoti, kopoti, kop, kop! Hymyilevän luonteensa menettäneen maiseman läpi, joka muuttui yhä jylhemmäksi ja karummaksi, mitä kauemmas he etenivät Loiren rannoilta. Kopoti, kopoti, kop, kop! — ikuisesti, tuntui monesta. Javette itki väsymyksestä, eivätkä toisetkaan naiset olleet juuri reippaampia. Itse kreivitärkin puhui harvoin paitsi rohkaistakseen pormestarin onnetonta tytärtä, joka äkkiä temmattuna kotinsa piiristä vierasten keskelle osoitti suurempaa mielenlujuutta kuin olisi saattanut odottaa. Vihdoin he näkivät eräiden matalien kunnaiden rinteillä ryhmän taloja ja kirkon, ja Badelon huudahti pysähyttäen ratsunsa:
— Beaupréau, rouva kreivitär! Levähdämme tunnin ajan.
Kello oli kuusi. He olivat ratsastaneet muutamia tunteja pysähtymättä. Naiset laskeutuivat kömpelöistä satuloistaan huokaillen ja kivusta huudahdellen, miesten ottaessa esille ne pienet eväät, jotka heillä oli mukanaan, ja pannessa hevoset liekaan laitumelle.
Tunti kului pian, ja sitten Badelon oli hellittämätön. Kuului valituksia hänen antaessaan määräyksen nousta ratsaille uudestaan, ja Tignonville, joka oli närkästynyt tästä järjettömästä, typerästä paosta, oli sydämensä pohjasta kapinoitsijoita. Mutta Badelon sanoi ankarana, että he saivat joko ratsastaa edelleen ja elää taikka jäädä tänne kuolemaan, aivan kuten heitä halutti, ja niin he vielä kerran nousivat työläästi satuloihinsa ja ratsastivat tasaista hölkkää. Aurinko laski, tuli hämärä ja yö. He ratsastivat pitkin kaameaa, salaperäistä seutua mataline kukkuloineen ja kapeine tasankoineen, missä oli yhä jylhempää ja autiompaa, mitä pitemmälle he ehtivät. Onneksi ei hevosia oltu rasitettu pitkällä, mukavalla matkalla Angersiin, ja ne juoksivat nyt hyvin ja reippaasti. Kun he vihdoinkin laskeutuivat satulasta yöksi pienessä, synkässä metsikössä lähellä Clissonia, olivat he ehtineet noin seitsemän penikulman päähän Angersista.