TERÄSKOE.
Useimmat naisista olivat hervottomia kuin riepu ja päästyään satulasta nukahtivat paikalleen lopen väsyneinä. Ja miehetkin, pidettyään huolta hevosista, seurasivat esimerkkiä, sillä Badelon ei sallinut sytyttää tulta. Lyhyemmässä ajassa kuin puolessa tunnissa nukkui koko seurue, paitsi vartijaa metsikön laidassa, erääseen puuhun nojaavia Tignonvilleä ja La Tribeä, jotka juttelivat matalalla äänellä, ynnä kreivitärtä. Carlat oli järjestänyt kreivittären vuoteen ja verhonnut sen vaipoilla, jotka turvasivat tuulelta ja silmäyksiltä, sillä kuu oli noussut taivaalle, ja siellä, missä puita oli harvassa, tulvaili kuutamo maahan ikäänkuin valkeina lammikkoina. Mutta rouva ei ollut vielä mennyt levolle. Molemmat miehet, joiden äänet hän saattoi erottaa hiljaisuudessa, näkivät hänen liikkuvan levottomana edestakaisin tien ja pienen leirin välillä. Sitten hän tuli heidän luokseen.
— Hän johdatti joukkonsa ulos erämaasta, —kuuli hän La Triben sanovan, — ulos Pariisin vaaroista, ulos Angersin mellakoista, aina vain etelää kohti. Jos ette tässä, herrani, näe Hänen ohjaustaan…
— Entä Angers? — keskeytti Tignonville hiukan ivallisesti, — onko Hän johdattanut senkin ulos vaaroista? Pari päivää sitten tahdoitte panna kaikki alttiiksi sen pelastaaksenne, ystäväni. Nyt, kun olette onnellisesti päässyt sieltä turvaan, ajattelette, että kaikki kääntyy parhain päin.
— Me teimme parastamme, — vastasi pappi nöyrästi. — Siitä päivästä alkaen, kun tapasimme toisemme Pariisissa, olemme olleet vain välikappaleita.
— Pelastamaan Angersia?
— Pelastamaan jäljelle jääneitä.
Äkkiä kreivitär kohotti kätensä. — Ettekö kuule kavioiden kopsetta, herra? — huudahti hän. Hän oli kuunnellut öisiä ääniä tuskin huomaten, mitä molemmat miehet puhuivat.
— Joku omista ratsuistamme liikahti, — vastasi Tignonville huolettomasti. — Miksi ette mene levolle, rouva?
— Minne hän on matkalla? — kysyi kreivitär vastauksen asemesta. —
Tiedättekö?