— Meillä ei ollut kiirettä, rouva. Jos tahdotte olla nopeasti perillä, täytyy mennä Challansin kautta.
— Vai niin, —sanoi kreivi Hannibal. Pimeässä oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan taikka huomata mitä hän arveli. — Mutta perille tultuamme minulla on vain vähän väkeä.
— Siellä on neljäkymmentä valmiina tulemaan, kun kutsutaan, — sanoi kreivitär ylpeästi. — Lähetämme vain sanan heille, niin neljän tunnin päästä taikka hiukan myöhemmin…
— Heillä on ylivoima, neljä miestä jokaista minun miestäni kohti, — jatkoi kreivi Hannibal kylmästi, kuivasti, sellaisella äänellä, että kreivittärestä ja Tignonvillestä tuntui kuin olisi jääkylmää vettä viskattu heidän kasvoilleen. — Kiitän teitä, rouva, ymmärrän kyllä. Vrillaciin ei ole pitkä matka, mutta juuri nyt emme sinne matkusta. — Hän pyörähti kiivaasti ympäri ja lähti harppaamaan heidän luotaan.
Tuskin hän oli ennättänyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kun kreivitär saavutti hänet ja kosketti hänen käsivarttaan keskellä kuutamoista avointa paikkaa. Kreivi Hannibal kääntyi nopeasti ja tavoitti miekkansa kahvaa. Samassa hän näki, kuka häntä etsi.
— Vai niin, — sanoi hän, — olinpa unohtanut, rouvani. Tulitte saamaan…
— En! — huudahti kreivitär kiivaasti ja seistessään siinä kreivi Hannibalin edessä pudisti vaippansa huppukauluksen niskaan, niin että töinen saattaisi katsoa häntä silmiin. — Te ette ole tänään minulle velkaa mitään korvapuustia. Olette jo maksanut minulle. Te olette jo lyönyt minua, häpeällisesti kuin pelkuri. Muistatteko, — jatkoi hän kiivaasti, — sitä hetkeä vihkimisen jälkeen ja mitä silloin sanoitte? Muistatteko mitä kerroitte minulle? Ja kehen saattoi luottaa ja ketä tuli epäillä, mitä etuja meillä oli ja ketkä olivat vihollisiamme? Silloin luotitte minuun. Mitä olen tehnyt, että nyt rohkenette — niin, rohkenette, herra, —toisti hän pelottomasti kalpein kasvoin, silmäin säkenöidessä mielenliikutuksesta, — loukata minua? Kohdella minua kuin — Javettea? Epäillä minua siitä? Luuletteko, että minä koetan vietellä teitä ansaan kotonani, siinä talossa, joka oli minun, tahtoisin…
— Kohdella minua, niinkuin minä olen kohdellut toisia.
— Tepä sen sanoitte! —huudahti kreivitär. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi epäluottamus oli niin syvästi, niin kipeästi loukannut häntä, ettei hän enää laisinkaan pelännyt miestänsä. — Tepä sen sanoitte ja panitte välillemme esteen, jota ei voi poistaa. Olisin voinut antaa anteeksi lyönnit, — jatkoi hän hengähtämättä, kiivaan mielenliikutuksen vallassa, — jos olisitte pitänyt minua sinä mikä olen. Mutta tästä lähtien on teidän hyvä pitää minua silmällä. Teillä on syytä karttaa Vrillacia. Sillä jos olisitte siellä ja kohottaisitte kätenne minua vastaan ja vaikka se ei minuun sattuisikaan, niin siinä jo on kyllin, ja voin teille vakuuttaa, että siellä on niitä, jotka ovat valmiit heittämään teidät alas linnan tornista minun käskystäni.
— Todellako?