— Niinkö? — huudahti kreivi. Hänen kätensä lensi miekan kahvaan, ja miekka välähti kuutamossa. Mutta kreivitär ei liikahtanut, ei väistänyt; hän puri vain hampaansa yhteen, ja miekan terää katsellessa hänen silmänsä suurenivat.
Tavannesin käsi vaipui hitaasti. Sitten hän ojensi miekan, kahva edellä, kreivittärelle, joka tarttui siihen koneellisesti.
— Te pidätte itseänne kyllin urhoollisena tappaaksenne minut, — ivasi kreivi. — Ottakaa siis tämä ja iskekää, jos uskallatte. Se on terävä ja rintani on avoin. — Hän levitti käsivartensa kreivittärestä vain parin askeleen päässä. — Kas tässä, solisluun yläpuolella, on varmin paikka heikolle kädelle. Mitä, pelkäättekö? — jatkoi hän, kun kreivitär tuijotti häneen hämmästyneenä ja vavisten puristi miekkaa. — Te pelkäätte ja olette kuitenkin Vrillacista! Vain yksi isku oikeaan kohtaan, ettekä koskaan joudu syliini! Miettikääpä sitä. Ainoastaan yksi isku, ja saatte ehkä levätä hänen sylissään! Iskekää siis, rouva, — pitkitti hän säälimätöntä ivaansa, — jos uskallatte ja jos vihaatte minua. Kuinka teitä rohkaisisin? Löisinkö teitä? Sepä ei olisikaan ensimmäinen kerta. Taikka suutelisinko? Ahaa, se varmaankin tepsisi. Eikä se myöskään tapahtuisi vastoin tahtoanne, sillä se, mikä on teidän kädessänne, pelastaisi teidät siitä, jos tahdotte. Juuri nyt, — ja hän astui askeleen lähemmäksi, — nyt! — Hän kumartui, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat toisen huulia.
Kreivitär hypähti taaksepäin. — Älkää! — huusi hän. — Oi, älkää! — ja pudottaen miekan kädestään hän purskahti itkuun kätkien kasvot käsiinsä.
Kreivi Hannibal kumartui rauhallisesti ja hapuiltuaan hetken pimeässä veti esille miekkansa lehtien seasta, minne se oli pudonnut. Hän pisti sen tuppeen ja vasta sitten virkkoi pilkallisesti:
— Minulla ei ole syytä pelätä liikoja. Te ette osaa vihata, rouva. Ja joka ei osaa vihata, ei osaa rakastaakaan. Tappio on hänen. Ellette voi iskeä yhtään iskua hänen puolestaan, niin ei teidän auta muu kuin haaveilla hänestä! — Ja kohauttaen halveksien olkapäitään hän pyörähti ympäri.
XXXIII.
VÄIJYTYS.
Matkalle lähtö aamun sarastaessa tuntui kolkolta ja pahaenteiseltä. Ilman täytti tuollainen harmaa sumu, jota tuuli puhaltaa Atlantilta läntisen Poitoun lakeille tasangoille. Hevoset, jotka sumun läpi häämöttivät jättiläissuuruisina, potkivat arastellen kylmiä kuolaimia. Miehet liikkuivat edestakaisin kantaen satuloita päänsä päällä, ja kompastellen toisiin maassa lojuviin satuloihin he sadattelivat hurjasti. Naiset kävivät kapinallisiksi kieltäytyen nousemasta makuulta tai huusivat sopimattomia sanoja, kun heidät väkisin ajettiin ylös vuoteiltaan hevosten luo.
Kreivitär katseli tätä kaikkea, ja häntä värisytti siinä odotellessaan, että Carlat tulisi auttamaan häntä satulaan. Hän oli näiden kolmen viime viikon aikana kokenut paljon surullista ja toivotonta, mutta tällainen pakollinen, alakuloinen matkalle lähtö väsynein hevosin ja vaikertelevin naisin olisi jo itsessään riittänyt masentamaan kotiin palaamisen iloa, vaikkei se olisi synkistynyt pelosta ja uhkauksista.