Hän, jonka tahto hallitsi heitä kaikkia, seisoi hiukan erillään muista ääneti ja synkkänä ja tähysti kaikkea, mitä tapahtui. Badelon kävi kuulemassa päiväkäskyä ja jaettuaan sitten ratsailla syötäviä viipaleita mustaa leipää lähti liikkeelle joukon etunenässä. Kreivi Hannibal jäi jälkijoukkoon Bigotin ja kahdeksan ratsumiehen seurassa, jotka olivat tähänkin asti kulkeneet viimeisinä. Hän ei ollut makuulta noustuaan lähestynyt kreivitärtä, ja tämä oli siitä kiitollinen. Mutta nyt, lähtiessään liikkeelle, kreivitär kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi hänen yhä seisovan paikallaan, haarniska yllä, ja nuoren naisen tunne-elämässä tapahtui yksi niitä äkillisiä muutoksia, joita miehen järki ei käsitä. Hän, joka puolen yötä oli heitellyt itseään vuoteellaan kiivaasti kapinoiden huomista kohtaloaan vastaan, kiivastui toisen vaiteliaisuuden ja kylmäkiskoisuuden vuoksi. Häntä alkoi äkkiä närkästyttää, että kreivi pysyi hänestä niin loitolla ja halveksi häntä. Hänen rintansa kohosi, ja punan noustessa kasvoille hän miltei vastoin tahtoaan pysäytti hevosensa ikäänkuin palatakseen kreivin luo ja tätä puhutellakseen. Samassa Carlatit ja muu seurue saavuttivat hänet katkaisten häneltä tien. Badelonin yksitoikkoinen ääni huusi: — Eteenpäin, rouva, eteenpäin! — Tämä oli merkki siitä, että päivän matka oli alkanut, eikä hän enää nähnyt kreiviä.
Sittenkään hän ei pitkään aikaan voinut karkoittaa mielestään tuota paikallaan liikkumatta seisovaa, sumun läpi häämöttävää olentoa, jonka teräsasussa kosteat valonsäteet kimaltelivat. Tie, jota pitkin Badelon johti heitä, kiemurteli lakeaa tasankoa. Ainoastaan siellä täällä kohosi jokin kukkula. He ratsastivat aluksi hitaasti, mutta mitä enemmän hevoset lämpenivät ja tottuivat juoksuun, sitä nopeammaksi kävi vauhti, ja naiset, jotka tunsivat jäsenensä helliksi ja aroiksi, alistuivat kärsimyksissä. Kukkulat olivat täällä päin tuskin muuta kuin multatöyryjä, joita merestä nouseva, matalalla hiipivä sumu kätki katseelta. Väliin näkyi pahkuraisia vaivaistammia, häipyen jälleen salaperäisesti. Ne olivat kaameita puita, oksat toisenlaisia kuin tavallisissa metsissä, ja kasvoivat harmaassa maassa, jolla ei ollut taivaanrantaa eikä rajaa. Matkailijoittemme mielestä, heidän ratsastaessaan niiden ohi, ne näyttivät ilkeän painajaisen väsyneiltä haamuilta.
He kulkivat edelleen kumaraselkäisen Badelonin jäljessä, milloin käyden, milloin ravia, mutta useimmiten väsähtänyttä hölkkäjuoksua. Toisinaan sumu oli niin sakea, että he näkivät vain juuri edessään ratsastavien kohoilevan ja vaipuvan satuloissaan. Toisinaan taas ilma hiukan selveni, verho nousi vähän, niin että minuutin tai parin aikana saattoi nähdä karuja, muokkaamattomia ja kivisiä peltoja taikka laajoja nummia, joilla siellä täällä kasvoi tiheää kääpiöpensaikkoa tai tuulen pieksämää havumetsikköä. Jotkut heistä katselivat ympärilleen ja näkivät tämän, mutta useimmat jatkoivat matkaansa pahantuulisina näkemättä mitään, maltittomina niistä vaivoista, joita tämä käsittämätön pako tuotti.
Ollaksemme oikeudenmukaisia Tignonvillelle on myönnettävä, että hän ei kuulunut viimeksimainittuihin. Hän näytti päinvastoin olevan paremmalla tuulella sinä päivänä, ja kun nyt niin moni osoitti raukkamaisuutta, esiintyi hän edukseen. Puhellen ja naureskellen erityisen iloisena hän ratsasti Carlatin rinnalla karttaen kreivittären seuraa. Eikä häneltä myöskään sumun hälvetessä jäänyt milloinkaan huomaamatta sille kohdalle tietä sattunut rajakivi taikka vakuuttamatta Badelonille, että he olivat oikealla tiellä.
— Kello kaksitoista olemme Légessä, — huudahti hän usein. — Ja jos herra kreivi pysyy suunnitelmassaan, voimme ehtiä Vrillaciin illalla auringonlaskun aikaan Challansin kautta.
Ja Carlat vastasi joka kerta: — Niin, herra, jos matkustamme Challansin kautta, niin se on.
Hänen ennustuksensa toteutuikin siinä kohden, että he keskipäivällä laahustivat väsyneenä karavaanina Légen kylään, missä tie Nantesista Olonneen kääntyy etelään Poitoun tasangon yli. Kreivi Hannibal saapui sinne ratsullaan tuntia myöhemmin, seurassaan kuusi kahdeksasta ratsumiehestään. Puheltuaan pari minuuttia Badelonin kanssa, joka tarkasti hevosia, hän viittasi Carlatia luokseen.
— Ehtisimmekö tänä iltana Vrillaciin? — kysyi hän lyhyesti.
— Luulenpa meidän ehtivän, jos matkustamme Challansin kautta, — vastasi
Carlat. — Täältä on sinne seitsemän tunnin ratsastusmatka.
— Onko se lyhyin tie?