— Niin, herra kreivi, — vastasi Tignonville varjostaen kädellä silmiään ja katsellen puusikermää kohti. — En nähnyt, mille suunnalle hän kääntyi, mutta hän oli tuon metsikön pohjoislaidalla, kun näin hänestä viimeisen vilauksen. Jotenkin tuolla kohtaa! — Hän osoitti paikkaa, missä Challansin tie kiersi metsänreunaa. — Kun olemme sivuuttaneet tuon paikan, niin luulen, että näemme hänet.
Kreivi Hannibal murahti jotakin partaansa ja kääntyi satulassaan katsoen pitkin tietä, jota pitkin oli saapunut. Muutaman sadan sylen päässä näkyi pari kolme tummaa pilkkua lähenevän tasangon poikki.
— Tunnetteko tien? — kysyi hän kääntyen taas Tignonvilleen päin.
— Täydellisesti, yhtä hyvin kuin Carlat.
— Olkaa siis oppaana, yhdessä Badelonin kanssa. Älkää säästäkö kannuksia tai piiskaa. Kumpikin on tarpeen, jos haluamme nukkua lämpimässä ensi yönä.
Tignonville nyökkäsi myöntävästi ja kääntäen nopeasti hevosensa ratsasti joukon etunenään heikko hymy huulillaan. Pian lähti pääjoukko liikkeelle hänen takanaan, ja kreivi Hannibal ja kuusi miestä jäivät viimeisiksi. Sumu, joka oli keskipäivällä hiukan hälvennyt, sakeni jälleen, ja heidän tuskin ehdittyään ulos metsiköstä häipyivät jo puut heidän takanaan näkyvistä. Eipä kumma, että Carlatia ei näkynyt. Sadan askeleen päässä oli kaikki täydellisesti piilossa.
Ratsastettiin läpi harmaan maailman, joka oli niin epämääräinen, niin epätodellinen, että ratsastajista tuntui kuin he yhä seisoisivat samalla paikalla, painajaisen vallassa. Milloin he torkkuivat, milloin taas äkkiä hytkähtivät hereille. Väliin ravia, sitten taas käyntiä ja uudelleen ravia. Kaikki toistui lukemattomia kertoja, naisten hytkyessä kurjissa satuloissaan, hevosten kompastellessa ja miesten sadatellessa niitä.
Kas! Vihdoinkin näkyi La Garnache, ja tie kääntyi jyrkästi etelään Challansia kohti. Kreivitär nosti päätään ja katseli ympärilleen. Hän tiesi, että tuolla saataisiin pian nähdä kirkko ja tuolla vanha torni, jonka taru tiesi noitien tai kartagolaisten rakentaneen. Ja tuolla lännessä Noirmoutierin puolella olivat laveat suolapitoiset suot. Sumu peitti ne kaikki, mutta pelkkä tietoisuus siitä, että ne olivat siinä, joudutti hänen sydämensä sykintää, nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä ja helpotti pitkää matkaa Challansiin.
Challansissa he viipyivät puoli tuntia virkistäen hevosia vedellä, johon oli sekoitettu hiukan guignoletia, tämän seudun viiniä. Naisillekin annettiin annos samaa lääkettä. Hiukan kello seitsemän jälkeen he aloittivat retkensä viime taipaleen, kulkien seutua, jota ei sumukaan voinut rakkauden silmiltä verhota. Tuolla kohosi Soullansin tuulimylly! Ja tuonne vanhan puun juurelle oli kaivanut pesänsä se harmaa susi, joka oli repinyt kaksi lasta Tornicista. He olivat jo vähän matkaa ratsastaneet kreivittären alueella. Nyt oli jäljellä enää vajaa penikulma. Suolainen tuoksahdus, merenrannalla syntyneelle kuin uusi elämä, lehahti heitä vastaan kallioisesta lahdenpoukamasta, joka väikkyi heidän tiensä vierellä milloin kuultavan kirkkaana, milloin taas tummeten. He voivat jo melkein kuulla Biskajanlahden aaltojen kumeata kohinaa rantakallioita vasten.
Tignonville kääntyi hymyillen katsomaan kreivitärtä, ja tämä luuli käsittävänsä hänen sekä katseensa että ajatuksensa. Mutta kun nuoren naisen silmät sillä hetkellä olivat kosteat kyynelistä, jäi häneltä huomaamatta, mitä tämä omituinen, osittain varoittava, osittain riemuitseva katse oikeastaan merkitsi. Eikä ollutkaan kumma, että hän kyyneltyi, sillä tuolla, muutaman minuutin matkan päässä, missä yksitoikkoisesta tasangosta alkoi kalastajakylän ympärillä kohota matalia kunnaita, vihreitä maan puolella, paljaita ja jyrkkiä merelle päin, hän näki jo tien varrella kappelin, jossa hänen hoitajattarensa oli hänen pikku lapsena ollessaan lukenut rukouksiaan. Kappelin kohdalla yhtyi Commequiersista tuleva tie siihen, jota kreivitär juuri ratsasti, ja siitä muutaman sadan sylen päässä, kun oli kiemurreltu kunnaiden välitse, päästiin alas rantaan ja kivitetylle viertotielle ja hänen kotiinsa.