Tignonville puraisi huultaan. — Mutta eihän meitä ole saavutettu, — väitti hän. — Ja teidän on päinvastoin kiittäminen minua aivan toisesta syystä.
— Joka ehkä on minulle yhtä vastenmielinen! — vastasi kreivitär kiivaasti. — Mistä siis?
— Hiljaa, rouva!
— Mistä minun on teitä kiittäminen? — toisti kreivitär alentamatta ääntään. — Puhukaa, herra, olkaa niin hyvä. — Tignonville ei ollut milloinkaan nähnyt kreivittärellä sellaista silmäystä.
— Siitä tosiseikasta, — sanoi hän suutuksissaan kreivittären katseesta ja äänenpainosta, — että kun saavutte kotiinne, huomaatte olevanne emäntä omassa talossanne! Eikö se ole teistä minkään arvoista?
— Oletteko kutsunut väkeni koolle?
— Carlat on kutsunut taikka ainakin hänen piti kutsua, — vastasi Tignonville. — Tästä lähtien herra kreivin käy huonosti, — jatkoi hän riemuitsevalla äänellä, — jollei hän kohtele teitä paremmin kuin tähän asti. Siinä kaikki!
— Te tarkoitatte, että hänen joka tapauksessa käy huonosti?
— Tarkoitan, rouva… mutta tuollapa he ovatkin! Kelpo Carlat! Hän on toiminut erinomaisesti!
— Carlatko?