— Niin, tuollahan he ovat! Ja te olette valtiaana omalla alueellanne. Vihdoinkin olette vapaa ja siitä saatte kiittää minua! Katsokaa! — Ja riemuissaan välittämättä siitä, ymmärsikö Badelon vai eikö, hän viittasi eteenpäin eräälle kohtaa, missä tie kiemurteli kahden matalan kukkulan välitse. Laskevan auringon viime säteet viipyivät välähdellen kymmenkunnan keihään terissä, jotka näkyivät toisen viheriöivän kummun takaa. Hänen vielä puhuessaan nousi kummulle seisomaan mies, joka viittasi alempana oleville seuralaisilleen. Ja takaa ilmestyi vielä silmänräpäykseksi pieni, keihääseen kiinnitetty lippukin, joka liehui hetken ja katosi näkyvistä.
Heidän katsellessaan katseli myös Badelon, kirosi hiljaa ja käänsi hevosensa tien poikki seurueen eteen.
— Jacques! — huusi hän vasemmalla puolellaan olevalle miehelle, — ratsasta henkesi edestä kreivin luo sanomaan, että täällä meitä väijytään! — Ja kun tottunut sotilas pyörähytti hevosensa ympäri ja kiiti pois, käänsi Rooman ryöstäjä synkät ja uhkaavat kasvonsa Tignonvilleä kohti. — Jos tämä on teidän työtänne, — sähisi hän, — niin kiitämme teitä siitä helvetissä! Sillä siellä useimmat meistä ensi yönä nukkuvat! Nuo tuolla ovat Montsoreaun keihäitä, ja hänellä on joukossaan sellaisia, jotka ovat vaarallisempaa väkeä kuin hänen omat miehensä! — Sitten hänen äänensä muuttui. — Miehet rintamaan! — huusi hän ikäänkuin ravistaen yltään kaiken teennäisen. — Ja te, rouva, nopeasti jälkijoukkoon ja naiset mukaanne. Nyt, miehet, eteenpäin, vetäkää miekkanne! Valmiit, valmiit, he tulevat!
Hetken aikaa vallitsi hillitön hämminki, epäjärjestys ja kauhu, hevoset tyrkkivät toisiaan, naiset kirkuivat tarrautuen miehiin, miehet riistäytyivät irti ja tunkivat etunenään. Onneksi ei vihollinen hyökännyt heti, kuten Badelon oli odottanut, vaan näyttäydyttyään laakson suulla noin kolmensadan askeleen päässä jäi jostakin syystä epäröimään. Tämä viivytys antoi Badelonille aikaa järjestää seitsemän miekkamiestään rintamaan, mutta todellisesta vastuksesta ei voinut olla puhettakaan, kuten hän hyvin tiesi. Mutta kukaan ei ollut vastarintaan niin haluton kuin Tignonville.
Kun nuorelle miehelle selvisi totuus ja mitä hän oli saanut aikaan, oli hän hetken aikaa jähmettyneenä kauhusta. Badelon oli jo kahdesti hävyttömin sanoin kutsunut häntä, ennenkuin hän heräsi toimintaan. Sittenkin hän viivytteli vielä muutaman sekunnin koettaen tavata kreivittären katseen, epätoivo omissa silmissään, mutta turhaan. Kreivitär oli kääntänyt päänsä katsellen taakseen ikäänkuin sieltä, ainoastaan sieltä, apu saattaisi tulla eikä häneltä. Ja Tignonville älysi, että se oli oikeudenmukaista. Ja ääneti, synkkänä, vielä julmemman näköisenä kuin itse Badelon, sotavanhus, joka tunsi tällaisen kahakan juonet ja keinot, hän kannustaen hevostaan ratsasti rintaman sivustalle.
— Nyt, valmiit! — huusi Badelon uudelleen, nähdessään vihollisen liikehtivän. — Kas, Jumalan kiitos, kreivi saapuu! Seis! Seis! —
Aivan viime hetkellä kuultuaan laukkaavien hevosten kopsetta hän seisoi nyt jalustimissaan katsellen taakseen. Niin, sieltä kreivi Hannibal tuli noin kaksitoista askelta miestensä edellä. Mutta vieläkin näytti taistelu toivottomalta. Tosin tuli kreivin kanssa kuusi miestä, mutta sittenkin oli vihollinen ylivoimainen, kolme yhtä vastaan. Mutta hänen lähestymisensä keskeytti hetkeksi vihollisten etenemisen, ja ennenkuin he ehtivät lähteä uudelleen liikkeelle, oli hän jo päässyt naisten luo, ja kreivitär huomasi häneen katsahtaessaan, ettei ollutkaan turhaan odottanut apua, vaikka heidän asemansa olikin niin pulmallinen. Kreivi Hannibalin silmissä leimusi synnynnäisen soturin riemu, ja hänen äänensä kajahteli kirkkaana ja selvänä melskeessä.
— Badelon, sinä ja kaksi muuta jäätte rouvan luokse! — huusi hän. —Seuratkaa viidenkymmenen askeleen päässä, ja meidän murrettuamme rintaman ratsastakaa läpi! Toiset mukaani! Nyt eteenpäin, miehet, ja näyttäkää hampaitanne! Tavannesin nimessä! Vielä me heille näytämme!
Ja hän kiiti eteenpäin johtaen ja jätti naiset jälkeensä. Häntä vastaan tulla tömisi pengertä alas Montsoreaun asestettu joukkue kahdessa rivissä, ja heidän mukanaan tusina kalpeakasvoista, tuikeasilmäistä ja mustapukuista pappia, jotka kimeästi julistivat kirkon kirousta. Tuska kouristi kreivittären sydäntä hänen tätä kuunnellessaan, odottaessaan ja katseella seuratessaan kreivi Hannibalia, joka ratsasti noin hevosenpituuden verran miestensä edellä, ainoastaan Tignonville vierellään.
Hän pidätti hengitystään… eikö yhteentörmäystä koskaan tule? Hän ei olisi liikahtanut paikaltaan, jollei Badelon olisi tarttunut hänen ohjaksiinsa ja pakottanut häntä ratsastamaan eteenpäin. Ja silloin juuri, kun hän lähti liikkeelle, he iskivät yhteen! Kiljahdukset, hurjat huudot ja erään hevoskonin kaamea valitus viilsivät ilmaa molempien joukkojen rynnätessä toisiaan vastaan. Hevosia näkyi kaatuvan, toisia hypähti pystyyn, aseet välähtelivät, miehet iskivät miekoillaan, jotkut olivat jo käsikähmässäkin. Kreivitär ei käsittänyt, mitä oikeastaan tapahtui, miten heidän kävi, kuka kaatui lävistettynä, keitä olivat nuo, jotka yhä taistelivat mies miestä vastaan, kiertäen toinen toisensa hevosen ympäri, taikka nuo miehet oikealla ja vasemmalla puolella, sillä Badelon raastoi hänet mukaansa jouduttaen hänen hevostaan piiskalla ja kannuksilla, ja ne kaksi, jotka nelistivät hänen edellään estäen häntä seuraamasta taistelun kehitystä, ratsastivat rohkeasti sen ainoan miehen yli, joka yritti katkaista heidän tietään. Vilaukselta näkyivät tämän miehen kasvot, juuri kun hänen ratsunsa kääntymäisillään sai miekaniskun ja kaatui sivulle hänen päälleen. Vaikka nämä kasvot nyt olivat pelosta vääristyneet, eikä kreivitär ollut niitä nähnyt kuin kerran ennen, tunsi hän ne kuitenkin. Ne olivat sen miehen kasvot, joka Angersin kirkon portailla oli tavoittanut hänen katsettaan, sama laiha, mustapukuinen mies, joka nyt oli ruvennut kirkon soturiksi… omaksi onnettomuudekseen.