Pääsisivätkö he läpi? Kyllä, tie oli auki heidän edessään. Taistelun pauhu ja sadatukset loittonivat jo heidän takanaan. Hevoset hoippuivat ja olivat melkein vaipua maahan heidän allaan, mutta Badelon tiesi, ettei nyt ollut aikaa sääliä. Rautaisten kavioiden kopsetta kuului takaa, ja vainoojat saattoivat millä hetkellä hyvänsä olla kintereillä. Hän piiskasi hevosia edelleen, kunnes kalastajakylän pienet töllit näkyivät kummallakin puolen tietä ja tie haaraantui, jolloin kreivitär oudon innokkaasti huudahti: — Vasemmalle! Ja yhä he riensivät, kunnes heidän edessään äkkijyrkänteen alla näkyi merenranta ja edempänä harmaa valtameri vyöryi raskaina maininkeina.
Vuoksi oli korkeimmillaan. Ajopenger johti sen läpi näyttäen vain kapealta nauhalta, jota tummenevat aallot nuoleskelivat. Tämän nähdessään Badelon örähti helpotuksesta, sillä toisella puolen kohosi Vrillacin linna portteineen ja torneineen tummana länsitaivasta vasten, ja hän huomasi kreivittären puhuneen totta sanoessaan, että kymmenen miestä riitti sitä puolustamaan tuhatta vastaan.
He laskeusivat kompastellen rinnettä alas rantaan ja antoivat hevostensa ravata ajopengertä pitkin. He ratsastivat nyt hitaammin, kääntyen usein katsomaan taakseen. Naispalvelijat olivat seuranneet heitä niin hyvin kuin taisivat. Muutamat heistä itkivät hermostuneesti, mutta tarrautuen samalla hevosiinsa, vieläpä niitä kiirehtienkin. Näin he sekaisin ennättivät nostosillalle, eikä ainoatakaan takaa-ajajaa näkynyt ajopenkereellä, ja ratsastaen sillan poikki he katosivat portin holvikäytävään.
Täällä ystävälliset kädet, Carlat etunenässä, tervehtivät heitä ja auttoivat laskeutumaan maahan, ja kreivitär näki ikäänkuin unessa, kuinka tämä tuttu paikka oli kuin vieras: portilla, missä hän lapsena oli leikkinyt, välkkyi aseita ja lyhtyjen valoa; miehet, joiden karkeat kasvot olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, seisoivat nostosillan ketjujen ja vintturin ääressä. Toiset puhaltelivat tulta, muutamat taas jakelivat sytyttimiä. Vanhat palvelijat kerääntyivät hänen ympärilleen, ja naiset tuijottivat häneen pelästyneinä ja itkien. Hän näki tämän kaiken yhdellä silmäyksellä, valot, tummat varjot ja tulen äkillisen heijastuksen käytävän holvikatossa ja kääntyi katsomaan sitä tietä, jota he olivat juuri saapuneet, hämärää ajopengertä ja sen takana häämöittävää matalaa, tummaa, nopeasti hämärään verhoutuvaa rantaa. Silloin hän puristi kätensä ristiin.
— Missä on Badelon? — huusi hän. — Missä hän on?
Toinen niistä miehistä, jotka olivat ratsastaneet hänen edellään, vastasi Badelonin menneen takaisin.
— Takaisin? — toisti kreivitär. — Kuka tuolla tulee? — kysyi hän sitten kiihkeästi, varjostaen kädellä silmiään.
— Joku siellä tulee. Kuka se on?
Kaksi olentoa ilmestyi hämärästä ratsastaen hitaasti ja vaivaloisesti ajopengertä pitkin. Toinen heistä oli La Tribe, jonka hevonen ontui, toinen oli eräs ratsumies, joka oli saanut otsaansa iskun ja kiroili nyyhkytystensä lomassa.
— Eikö ketään muuta! — kysyi kreivitär. — Eikö muita tulekaan?