Pappi ravisti päätään. Ratsumies pyyhki verta silmiltään nähdäkseen paremmin, mutta näytti olevan aivan huumaantunut ja lörpötteli vain outoja sanoja oudolla murteella.
Kreivitär polki jalkaansa tuskissaan. — Enemmän valoa tänne! — huusi hän. — Eiväthän he muuten osaa tänne! Ja menköön kuusi miestä ajopenkereelle heitä vastaan, vai aiotteko jättää heidät teurastettaviksi ihan linnan eteen?
Mutta Carlat, joka ei ollut saanut koolle enempää miehiä kuin tusinan verran, ravisti päätään. Ajopenkereen toinen pää oli jo peittynyt hämärään, ja ennenkuin kreivitär ehti toistaa käskynsä, kuului sieltä pimeän läpi rajuja ääniä taistelun melskeestä, ikäänkuin nälkäisten kalalokkien huutoja. Naiset perääntyivät kynnyksen poikki sisälle Carlatin huutaessa nostosillan ketjuja hoitaville miehille, että he olisivat valmiit, ja ylempänä tähystysaukoissa oleville, että he sammuttaisivat tulet ja laukaisisivat hänen antaessaan merkin. Ja sitten he kaikki odottivat, kreivitär etumaisena, tähystellen pimeään yöhön. Ei mitään näkynyt.
Sitten kuului etäistä melskettä, ja sitä seurasi kirous, huudahdus, ja taas oli hiljaista! Tämä uudistui toisenkin kerran, mutta tällä kertaa hiukan lähempää ja selvemmin, eikä sitä nyt seurannutkaan äänettömyys, vaan ontuvan hevosen hidas astunta. Jälleen kumisi yössä kaameana, epätodellisena askelten töminä, kuului aseiden kalsketta, sitten kiljahdus, naurahdus, ja samassa ilmestyi hitaasti pimeästä esiin ontuva hevonen pää riipuksissa, selässä mies — tai oliko tuo mies? — aivan lyyhistyneenä satulassa, ja hänen jalkansa heiluivat velttoina. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisivat hevonen ja mies olleet yksinään, aavemaisina parina, sitten tuli näkyviin heidän kintereillään kaksi olentoa, jotka hyökkäilivät edestakaisin, milloin läheten, milloin taas edeten kauemmaksi takaisin pimeään. Toinen heistä, kumarahartiainen mies, kyyristyneenä satulassaan, käytti miekkaansa molemmin käsin toisen suojatessa häntä keihäällä. Ja sitten sukelsi yöstä esiin joukko tummia olentoja ahdistaen heitä ja ajaen heitä edellään.
Carlatin mieleen juolahti muuan tuuma. — Laukaiskaa! — huusi hän, ja neljä pyssymiestä ampui vainolaisten joukkoon. Eräs mies kaatui, toinen kiljahti, ja muut peräytyivät. Hevonen jatkoi matkaansa aavemaisesti, pää riipuksissa, kunnes muuan miehistä juoksi sitä vastaan ja tarttuen sen päähän veti sen nostosillan yli. Ratsun jäljessä astui sillan yli Badelon, jolla oli polvessaan ammottava haava, ja Bigot, jonka monet haavat vuotivat verta. He seisoivat kahden puolen satulaa, hymyillen tylsästi hevosen selässä istuvalle miehelle.
— Jättäkää minut! — mutisi tämä. — Jättäkää minut rauhaan. — Hän liikutti kättään heikosti, ikäänkuin se olisi pidellyt miekkaa; sitten hänen päänsä vaipui syvemmälle. Hän oli kreivi Hannibal. Häneltä oli murtunut reisiluu, ja käsivarressa oli keihäänkärki.
Kreivitär katsoi häntä, sitten hänen taakseen ja ohitseen pimeään.
— Eikö sieltä tule muita? — kuiskasi hän värisevällä äänellä. — Eikö ketään? Tignonville… minun…
Badelon ravisti päätään. Kreivitär kätki itkien kasvot käsiinsä.