— Käskekää hänen… palata… tuntia ennen auringonlaskua, — sai kreivitär sanotuksi.
He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.
Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan, tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan! Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa seurassa. Miehet muistivat sen… muistivat tämän kaiken, ja toinen toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.
Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään … Tavannesia. He, Poitoun miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies, pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, — niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia, käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.
Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla, innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse, ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.
— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä portit? Ovatko ne lukossa?
— Ovat, rouva.
— Entä portin pikku ovi?
— Ei, pikku ovi ei ole.
— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi, ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. — Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko? Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen. Voi teitä, jos sen unohdatte!