— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.
Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän. — Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken kuluttua hartaasti.
Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa… täällä!
Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, — hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima, kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta…
— Mutta hänen täytyikin huolehtia naisista!
— Ja me taas olemme häntä vailla!
— Hän ei olisi jättänyt meitä! — huusi kreivitär kiihtyneenä.
— Uskon sen kyllä.
— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun… kun…
Pappi ravisti päätään toivottomana.