— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?
— Hyvä rouva…
— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka… joka on säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt täytyy… nyt täytyy… — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.
— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että neuvoisin teitä, jos osaisin.
— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksi hän ei kuollut kanssani Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti ja pelastaa meidät tästä.
Pappi koetti lohduttaa häntä kyynelien vieriessä poskia pitkin.
— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä… mitä merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.
— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.
Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan, auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.
Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa, mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä rauhaan.