Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi, eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.
— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla rahalunnaita…
— Menkää, — sanoi kreivitär päätään kääntämättä.
— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin Montereau! Pitäkää sillasta vaari!
Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.
Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä, — jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.
— Ettekö tuo mitään… häneltä?
— He eivät salli hänen enää kirjoittaa.
— Ettekö nähnyt häntä?
— En.