XXXV.
SEINÄÄ VASTEN.
Eräässä porttikäytävän viereisessä huoneessa, johon kreivi Hannibal oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa, kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.
Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen, joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan miltei lempeäksi.
— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. — Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan muurien alle?
Ukko kohotti silmänsä työstään ja katsahti ulos lähimmästä ikkunasta.
— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!
— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, — vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta näin ollen… missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?
Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani vuoteelle herransa ulottuville.
Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi, ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat. Badelon ja minä…