— Olette täysissä voimissanne, — ivasi kreivi Hannibal.
— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, — kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista kääreistään.
Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä, jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle, jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten. Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi…
Hänet keskeytti Bigotin sadatus, joka oli osaksi tuskan huudahdus.
— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi. Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä, joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka…
— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä, että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa ja mukavaa urheilua!
— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!
— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin, että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»
— Ainakin kreivittären täytyy! — mutisi Bigot ivallisesti.
Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.