— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!
— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin, että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani! Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?
— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi, olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille. Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin silkkihansikkaansa… pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.
— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan, kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.
— Sinäkö?
— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.
— Hullutuksia, miekkonen. Sinä saat uuden isännän.
Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.
— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.
— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä myös…