— Minä en tee mitään, — vastasi kreivi varmasti. — Minä vain jätän teidät oman onnenne nojaan ja nämä toiset samoin. Vaimoni ja hänen väkensä uskallan pelastaa vaikka kuninkaan edessä, mutta en muita. Teidän täytyy valita… ja nopeasti.
Eräs pelästyneistä naisista, neidin kamarineitsyt, nimeltä Javette, aikoi heittäytyä emäntänsä jalkoihin. Tignonville karkoitti hänet takaisin yhdellä ainoalla sanalla ja kääntyi kreivi Hannibalin puoleen.
— Mutta, herra kreivi, — sanoi hän, — oletteko aivan mieletön? Onhan mieletöntä kosia häntä tällä tapaa. Te ette rakasta häntä. Te ette kaipaa häntä. Missä suhteessa hän merkitsee teille enemmän kuin muut naiset?
— Missä suhteessa hän teille merkitsee enemmän kuin muut naiset? — kysäisi Tavannes niin terävällä, pistävällä äänellä, että Tignonville säpsähti, ja heidän välillään istuvan tytön, kilpailun kunniapalkinnon, poskille kohosi hieno puna. — Missä suhteessa hän on teille enemmän kuin muut naiset? Onko hän enemmän? Ja sittenkin… haluatte hänet omaksenne.
— Hän merkitsee minulle enemmän, — vastasi Tignonville.
— Todellako? —iski toinen hänen sanoihinsa, ja äänessä oli tarkoittava sävy. — Todellako? Mutta me leikittelemme sanoilla, ja myrsky on nousemassa, kuten jo ennustin teille. Teille riittää, että minä kaipaan häntä, että minä tahdon hänet omakseni. Hänestä on tuleva minun vaimoni, vapaasta tahdostaan Hannibal de Tavannesin vaimo… taikka minä jätän hänet oman onnensa nojaan ja teidät samaten!
— Oi, Jumalani! — vaikeroi tyttö. — Vapaaehtoisesti hänen vaimonsa!
— Niin, neiti, vapaaehtoisesti minun vaimoni, — vastasi kreivi ankarasti, — taikka ei kenenkään!