Ennustaessaan, että myrsky oli nousemassa, kreivi Hannibal oli vain puhunut totta. Uusi roistojoukko oli hetki sitten syöksynyt idästäpäin St. Honorè-kadulle, ja tuhansien äänien kohina paisui valtavammaksi kuin kellojen kiihkeät läppäykset. Liikkuvien ihmisjoukkojen takana alkoi uusi päivä, sunnuntai, elokuun 24:äs, pyhän Bartolomeuksen juhlapäivä, sarastaa Bastiljin linnoituksen yli, ikäänkuin opastaakseen kansaa sen julmassa työssä. Vielä olivat kadut, kujat, goottilaiset pihat ja tukahuttavat sokkelot, joissa työ odotti tekijäänsä, hämärään verhotut; talojen etupuolia valaiseva soihtujen hohde ennusti yhä joukon tuloa. Mutta aamu vaikeni, aurinko oli nousemaisillaan. Pian oli päivä koittava ja paljastava piileskelevän pakolaisen, jonka armeliaampi hämärä oli säästänyt, ja leimaava laillisiksi ne kauhut, joita yö oli koettanut salata.
Ja päivällä, kirkkaassa valossa, kävisi surmaaminen helpommaksi ja pakeneminen yhä vaikeammaksi. Sillalla, jonka lähellä rikkaat kultasepät asuivat, laitureilla ja rannalla tehtiin jo murhia. Louvressa, hovipihalla, kuninkaan silmäin edessä, ja Medicien akkunoiden alla surmattiin. St. Martinissa, St. Denisissä ja St. Antoinessa samoin, joka paikassa, missä vain viha, ulkokultaisuus tai yksityinen kauna yllytti kättä. Koko kaupunki oli täynnä valitushuutoja, raivoa ja pahaa ennettä. Cour des Miraclesista, toreilta, teurastajien korttelista, rikollisuuden ja kurjuuden joka pesästä tulvi ihmishylkyjen laumoja, muutamat omin päin rosvotakseen, kenenkään ehkäisemättä, minne tahansa menivät, mutta useimmat liittyäkseen johonkin niistä aseellisista joukoista, joiden asiana oli käydä kadulta kadulle, talosta taloon, kukistaen vastustuksen ja pannen kaikkialla Pariisissa täytäntöön kuninkaan ylevää oikeudenmukaisuutta.
Juuri yksi näistä parvista oli Tavannesin puhuessa ilmestynyt kadulle, eikä hän olisi voinut parempaa asianajajaa kutsua avukseen. Kun voimakas huuto: — Alas! alas! — ikäänkuin ukkosenjyrinä vieri talorivin etupuolta pitkin ja raivokkaampi ääni: — Tappakaa! tappakaa! — lähenemistään läheni ja saapuvan ihmisjoukon tulet alkoivat välkkyä, katosi palvelijoiden rohkeus. Rouva Carlat vapisi koko ruumiiltaan ja puhkesi valituksiin; kamarineitsyt, Javette, heittäytyi kauhun vallassa neidin jalkain juureen ja kietoen käsivartensa hänen polviensa ympärille kirkui, että neiti pelastaisi hänet, pelastaisi ainoastaan hänet. Eräs miehistä liikahti ikäänkuin sulkeakseen akkunaluukut, ja ainoastaan vanha Carlat pysyi vaiti, rukoillen ääneti, liikkuvin huulin, kasvoillaan synkkä, päättävä ilme.
Entä kreivi Hannibal? Pikisoihtujen valon kirkastuessa kadulla, voittaen harmaan päivänvalon, hän näytti kasvavan. Katseellaan hän vaiensi kirkuvan naisen.
— Valitkaa pian, neiti! — sanoi hän. — Sillä minä voin pelastaa ainoastaan vaimoni ja hänen väkensä. Pian, sillä kohta olemme ahtaalla, eikä siitä tule mitään lastenleikkiä.
Laukaus, kiljahdus kadulta ja akkunan ohi juoksevien askelten töminä säesti hänen sanojaan.
— Pian, neiti! — huusi hän ja hengitti hiukan kiivaammin. — Pian, ennenkuin on liian myöhäistä! Tahdotteko pelastaa ihmishenkiä vai surmata?
Tyttö katsoi rakastettuaan kuolemantuska silmissään, kysyen neuvoa sanattomana. Mutta Tignonville ei antanut mitään merkkiä, ja ainoastaan Tavannes oli tämän katseen huomannut.
— Herra on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä, — sanoi kreivi, naurahtaen ivallisesti. — Hän on pukeutunut kuninkaan palvelijoiden pukuun; hän on sanonut: 'Kuka tahansa saakin surmansa, minä ainakin jään eloon!' Mutta…
— Olkaa kirottu! — huusi nuori mies ja toisen ärsytyksestä silmittömästi vimmastuneena kiskaisi ristin lakistaan heittäen sen lattialle. Hän tarttui valkoiseen hihaansa ja repäisi sen olkapäästä kyynärpäähän asti. Kun se sitten riippui vain nauhan varassa, ojensi hän kätensä ja huusi: