— Olkaa kirottu! En tahdo henkeäni teidän armostanne! Ehkä voin vielä pelastaa hänet. Ja minä tahdonkin pelastaa hänet!
— Narri! — vastasi Tavannes, mutta hänen sanansa tuskin kuului huumaavassa pauhinassa. — Voitteko taistella tuhatta vastaan? Katsokaa! — ja tarttuen toisen ranteeseen hän viittasi akkunaan.
Katu hehkui kuin sulatusuuni soihtujen punaisessa valossa, joita kannettiin seipäiden nenissä ihmismeren yläpuolella. Siellä aaltoili päitä, tuijottavia kasvoja ja huitovia käsivarsia, ja aallot vyöryivät ohi yhä edelleen. Hetken näytti siltä kuin tulva virtaisi ohi ja jättäisi heidät rauhaan. Sitten tuli pysähdys, kuului sekavaa huutoa, ihmismeri aaltoili sinne tänne, soihdut heiluivat edestakaisin, ja lopuksi kajahti: — Avatkaa! avatkaa! — ja roskajoukko kerääntyi talon ja valaistun akkunan eteen.
Aluksi näytti siltä kuin kreivi Hannibalinkin rautaiset hermot värähtäisivät. Hän seisoi ruokapöydän ympärille kokoontuneen valjun ryhmän ja raivostuneen roistojoukon välillä, joka mulkoili uhrejaan, ennenkuin repisi ne palasiksi. — Avatkaa! avatkaa! — ulvoi lauma, ja eräs mies puhkaisi pistimellään akkunan.
Tällä ratkaisevalla hetkellä neidin silmät kohtasivat Tavannesin katseen sekunnin murto-osaksi. Hän ei puhunut, ja vaikka hän olisikin vielä kyennyt ääntämään, eivät hänen sanansa olisi kuuluneet. Mutta jotakin hänen silmänsä lienevät ilmaisseet, jotakin tärkeää, vaikka ei kukaan muu sitä huomannut eikä ymmärtänyt. Sillä kreivi seisoi äkkiä akkunan luona ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.
— Takaisin! — jyrisi hän. — Takaisin, lurjukset! — Ja hän vihelsi kimakasti. — Tehkää mitä haluatte, — jatkoi hän samassa äänilajissa, — mutta ei täällä! Menkää eteenpäin! Kuuletteko?
Mutta joukkoa ei voinut niin helposti hajoittaa. Raaka, itsepintainen ja paatunut lauma ulvoi yhä: — Avatkaa, avatkaa! — ja se mies, joka oli juuri rikkonut akkunan — raajarikko, kamalan näköinen Jehan — tarttui lyijykehykseen, kiskaisten siitä suuren palasen, ja sitten erääseen poikkitankoon koettaen sitä kiskoa irti ponnistamalla toisella jalallaan alhaalta seinästä.
Tavannes näki, mitä oli tekeillä, ja hänen luonteensa tulisuus ja rajuus saattoi hänen hahmonsa ikäänkuin kasvamaan.
— Koirat! — karjui hän, — täytyykö minun kutsua ratsumieheni hajoittamaan teidät? Täytyykö piiskata teitä pitkin katuja jalustinhihnoilla? Minä olen Tavannes, varokaa minua! Minulla on kynnet ja hampaat ja osaan purra! —jatkoi hän, ja ylenkatse hänen sanoissaan oli suurempi kuin sen joukon raivo, jolle hän nämä sanat huusi. — Surmatkaa missä haluatte, ryöstäkää missä haluatte, mutta siellä, missä minä olen, ei! Taikka teidät hirtetään kantapäistänne mies miehen viereen Montfauconiin. Minä nyljen selkänne. Menkää! Minä olen Tavannes!
Mutta roskajoukko, joka oli aluksi pelästynyt hänen äänensä jyrinää, hänen ylimielisyyttään ja huolettomuuttaan, osoitti nyt, että sen maltti oli lopussa. Kimakasti kiljuen se syöksyi eteenpäin, tusina miestä jyskytti ovea huutaen: — Kuninkaan nimessä! — Toiset kiskoivat irti jäljellä olevat akkunapuitteet, tarttuen poikkitankoihin ja koettaen vetää niitä irti tai kiivetä sisään niiden välistä. Raajarikko Jehan, joka oli ollut Tignonvillen vierustoverina kokouksessa, johti heitä.