Kreivi Hannibal katseli heitä hetken, tuimat kasvot kumartuneina heitä kohti ja selvästi näkyvissä soihtujen hohteessa. Mutta kun raajarikko, seisten toisten olkapäillä ja vastustajan toimettomuuden rohkaisemana, alkoi tunkeutua tankojen välistä sisään, kohotti Tavannes pistoolin, jota oli toisten huomaamatta pitänyt selkänsä takana, viritti tyynesti hanan ja laski aseen ilkeiden kasvojen tasalle, jotka irvistelivät aivan lähellä hänen omiaan. Kääpiö näki pistoolin ja yritti peräytyä, mutta liian myöhään. Välähdys, parkaisu, ja roisto, kurkku luodin lävistämänä, levitti kätensä pudoten taaksepäin laihan mustapukuisen miehen syliin, joka oli tarjonnut hänelle olkapäänsä porsaaksi.
Muutaman sekunnin ajan pistoolin savu täytti huoneen ja akkunan. Kuului huuto, että hugenotit olivat pääsemäisillään pakoon, että hugenotit tekivät vastarintaa, että oli tekeillä salaliitto; muutamat huusivat, että oli vartioitava talon takaovia, toiset tahtoivat vartioida kattoa, ja jotkut kehoittivat lähtemään pois. Mutta kun savu hälveni, näki hölmistynyt roskajoukko, että kaikki oli ennallaan. Kreivi Hannibal seisoi entisellä paikallaan julma hymy huulillaan.
— Kenen vuoro nyt on? — huusi hän ivallisesti. — Minulla on muitakin pistooleja. — Sitten hänen äänensä sävy muuttui äkkiä julmuudeksi. — Te koirat! — jatkoi hän. — Te likaisen kaupungin loka, te hallien hylkyväki! Aiotteko ärsyttää minua? Luuletteko voivanne pelottaa minua taikka minut tappaa? Minä olen Tavannes, ja tämä on minun taloni, ja vaikka täällä olisi tusina hugenotteja, ette saisi koskea yhteenkään tai taittaa hiuskarvaakaan hänen päästään! Menkää tiehenne, sanon minä vielä kerran, niin kauan kuin pääsette! Etsikää naisia ja lapsia ja tappakaa. Mutta ei täällä!
Hänen vimmansa ja ylenkatseensa mykisti heidät hetkiseksi. Sitten tuli vastaus takarivistä… vanhanaikuisen väkipyssyn laukaus. Luoti lensi vinkuen kreivi Hannibalin pään ohi ja pirskoittaen seinästä kalkkia noin askeleen päässä Tignonvillestä putosi lattialle.
Tavannes nauroi. — Poropeukalo! — huusi hän. — Jospa kuuluisit minun joukkooni, käskisin pistää sormesi kiehuvaan öljyyn, niin että oppisit ampumaan. Mutta te kyllästytätte minua, koirat. Minun täytyy antaa teille hiukan opetusta. — Ja hän nosti pistoolinsa ja tähtäsi. Joukko ei tiennyt, oliko tämä se pistooli, jonka hän jo oli laukaissut, vai uusi, mutta peräytyi läähättäen säikähdyksestä. — Minun täytyy opettaa teitä, — jatkoi hän halveksivasti. — Tännepäin, Bigot, Badelon, ajakaa pois nuo kerskurit! Puhdistakaa katu niistä! Täällä on Tavannes!
Ei sanalla eikä katseella hän tähän asti ollut ilmaissut, että hänellä oli apumiehiä. Mutta hänen huudettuaan nimensä hyökkäsi tusina miehiä, jotka olivat liikkumattomina seisseet Croix du Tiroirin kohdalla hampaisiin asti asestettuina, suljetussa rivissä joukon vasempaa kylkeä vastaan. Tämä oli lähinnä seisoville täydellinen yllätys. Välähtävät peitset silmäinsä edessä, luullen jo tuntevansa kylmää terästä kyljissänsä, he pakenivat joka haaralle epätietoisina siitä, kuinka moni ajoi heitä takaa, vai oliko lainkaan takaa-ajoa. Hetken aikaa näytti siltä kuin olisi tusina pistintä saanut hajoitetuksi roskajoukon, joka pari minuuttia sitten esiintyi niin uhkaavana, että kokonainen rykmentti olisi voinut lannistua sen edessä.
Ja niin olisi käynytkin, jos kaikki olisivat olleet sitä, miksi hän heitä nimitti, kadun kuonaa ja hylkyjä. Mutta joukon keskessä — sen saattoi pikemmin aavistaa kuin nähdä — oli kourallinen toista rotua, Sorbonnen ylioppilaita, tulisilmäisiä pappeja ja kolme tai neljä ratsastavaa jousimiestä, se kantajoukko, joka kulkiessaan pitkin katuja oli koonnut ympärilleen suuren lauman. Kiiluvin silmin uhkaillen ja kiroillen nämä seisoivat paikoillaan, ja Tavannesinkin hurjapäät karttoivat koskemasta paljaaksi ajeltuihin päihin. Täten aiheutunut pysähdys soi pakeneville hengähdysaikaa; he jäivät mustien kaapujen suojaan ja alkoivat kivittää pistinmiehiä, jotka taas vuorostaan peräytyivät, kunnes heistä tuli kaksi ryhmää, seisten puolustusasennossa, toinen akkunan, toinen oven edessä.
Kreivi Hannibal oli katsellut hyökkäystä ja pysähdystä hymyilevän uteliaana, kuten mies katselee leikkiä. Säikähdyksessä olivat soihdut joko pudonneet maahan taikka sammuneet, ja talon ja peräytyneen väkijoukon välille, joka hetki hetkeltä kävi uhkaavammaksi, lankesi kylmä päivänvalo valaisten raajarikon katuojassa nurinniskoin makaavaa ruumista.
Laihan mustapukuisen miehen olkapäille kohonnut pappi alkoi puhua roistojoukolle; kumea hyväksymisen huuto ja kättentaputukset näkyivät hänen esiintyessään vaikuttavan Tavannesin miehiin. He katselivat akkunaa kohden ja kuiskailivat keskenään. Oli selvää, ettei heillä ollut halua ruveta taistelemaan kirkon kanssa, ja että he levottomina odottivat poistumiskäskyä.
Mutta kreivi Hannibal ei antanut mitään määräystä, ja niin suuresti kuin hänen miehensä pelkäsivätkin munkkikaapuja, pelkäsivät he häntä vielä enemmän. Sillä välin puhujan into paisui, hän viittaili hurjin liikkein tätä taloa kohden. Väkijoukko murisi, ja äkkiä alkoi kiviä sataa pistinmiesten päälle, niin että heidän rintahaarniskansa ratisivat. Pappi valitsi tämän hetken. Hän hypähti maahan ja juoksi eturiviin. Hän kannatti toisella kädellä kaapuaan heiluttaen ilmassa toista, ja roistojoukko, ikäänkuin yhden ainoan tahdon pakottamana, vyöryi eteenpäin suunnattomana, yksirintamaisena pauhaavana hyökyaaltona pyyhkäisten tieltään nuo kaksi kourallista pistinmiehiä, jotka pelkäsivät sekä hyökätä että paeta.