Mutta hyökyaalto syöksyi turhaan tukevia seiniä ja tammisella teljellä varustettua ovea vastaan; se viskautui takaisin huitovien käsivarsien ja ryöstönhimoisten kasvojen kiehuvana sekamelskana. Ainoastaan yksi kohta oli valloitettavissa, nimittäin akkuna, ja siinä keskellä aukkoa seisoi Tavannes. Nopeana kuin ajatus hän ampui kaksi laukausta väkijoukkoon, ja sitten, kun savu vielä verhosi kaikki, hän vihelsi.
Oliko tämä merkkinä hänen väelleen uudelleen ryhtyä taisteluun, kuten he ponnistelivatkin parhaansa mukaan, vai oliko hänellä vielä näkymättömiä apujoukkoja, sitä ei voitu huomata. Sillä kun savu alkoi hälvetä ja akkunan edessä roistojoukko kahden miehen menetyksestä kauhistuneena yhä työntäytyi taaksepäin, vaikka olisi pitänyt pyrkiä eteenpäin, alkoi heidän takanaan kuulua outoja ääniä, kimeää kirkunaa, kavioiden kapsetta ja hätääntyneitä huutoja. Vielä silmänräpäys, ja väkijoukon suuressa sekasorrossa hajoaviin takariveihin syöksyi parikymmentä täyttä laukkaa ratsastavaa hoilottavia, kiroilevaa ratsumiestä, ja heitä seurasi noin kaksi sen vertaa jalkamiehiä, jotka riippuivat jalustimissa tai hevosten hännissä, kirkuen ja hihkuen, sivaltaen hevosia kilpaa hurjien ratsastajien kanssa.
— Eteenpäin, eteenpäin! — kiljui etummainen, horjuen satulassaan, suupielet vaahdossa. — Teurasta elokuussa, teurasta toukokuussa! Surmaa! — Ja hän ampui laukauksen roskajoukkoon, joka pakeni joka suunnalle välttääkseen hänen hyökkäävää, pystyyn karahtavaa ratsuaan.
— Surmaa! — Surmaa! — huusivat hänen seuraajansa, viiltäen ilmaa miekoillaan, horjuen edestakaisin satuloissaan ja yrittäen humaltuneina seurata hänen esimerkkiään.
— Eteenpäin! Eteenpäin! — huusi taas johtaja, ja taloa ympäröivä väkijoukko väistyi joka taholle pelastuakseen hillittömän hyökkäyksen tieltä.
Roskajoukko pakeni, mutta ei kyllin nopeasti, sillä yksi tai pari joutui hevosten jalkoihin, ja se pysäytti ratsastajat tuokioksi. Ennenkuin he ehtivät jatkaa matkaansa, huusi kreivi Tavannes akkunastaan:
— Hei, hei! — ja hän nauroi ääneensä. — Aja heidän ylitsensä, rakas veli! Puhdista katu minun häitäni varten!
Marski Tavannes, sillä hän juuri, Jarnacin taistelun sankari, johti näitä hurjia mellastajia, kääntyi sinne päin ja koetti hillitä hevostaan.
— Mikä heitä vaivaa? — huusi hän hurjistuneen hevosen karahtaessa pystyyn ja rautaisten kavioiden iskiessä tulta liukkaasta kivityksestä.
— He nousevat pystyyn kuten sinun ratsusi! — vastasi kreivi Hannibal. —
Piiskaa heitä, piiskaa heitä minun puolestani. Tavannes! Tavannes!