— Mitä? Noita lurjuksiako?
— Niin, noita lurjuksia!
— Joka loukkaa veljeäni, lonkkaa Tavannesia! — vastasi marski ja kannusti hevostaan roskajoukkoon, joka oli paennut kadunvierille koettaen parhaimpansa mukaan litistyä seiniä vasten. — Pois täältä, koirat, pois täältä! — huusi hän yhä ahdistaen heitä, ja sitten: — Tahtoisitte kai purra, tahtoisitteko? — ja siepaten pistoolin kenkänsä varresta hän laukaisi heidän joukkoonsa välittämättä siitä, kehenkä se osui. — Ha, haa! Se saa teidät liikkeelle, saa kun saakin! — jatkoi hän, kun roistot pakenivat suin päin. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! Eteenpäin! Eteenpäin!
Äkkiä eräästä läheisestä ovesta syöksähti tummapukuinen olento kadulle, tarttui marskin ohjaksiin ja hetkeksi pysähdytti hänet. Pappi — sillä hän oli pappi, isä Pezelay, sama, joka oli puhunut kansalle — kohotti varoittaen kättään.
— Seis! — huusi hän säihkyvin viiniin. — Seis, arvoisa herra! Kirjoitettu on: Älä säästä kananealaista vaimoa. Ei säästämistä varten ole kuningas antanut käskyä ja miekkaa, vaan surmaamiseksi. Ei suojaamiseksi, vaan iskemiseksi! Iskemiseksi!
— Tahdon sitten iskeä! — huusi marski ja iski pistoolinsa perällä intoilijan maahan. Sitten hän kannusti hevostaan hänen ylitsensä yhtä häikäilemättä kuin olisi ratsastanut hugenotin yli, nauraen kuin mielipuoli pilalleen. — Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — kiljui hän. — Loukkaa Tavannesia! Eteenpäin!
— Eteenpäin! — ulvoivat hänen seuralaisensa, lyöden ympärilleen samaan hurjaan tapaan. He olivat nuoria aatelismiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä palatsissa juhlimalla, ja juopuneina viinistä ja hulluina kiihtymyksestä he olivat jättäneet Louvren aamunkoitossa herättääkseen kaupungin. — Jarnac! Jarnac! — huusivat he, ja muutamat tervehtivät kreivi Hannibalia kiitäessään ohi. Ja niin, hoilaten ja kannustaen hevosiaan ja seuraten johtajaansa he syöksyivät pois nyt aivan tyhjää katua pitkin, kiidättäen mukanaan kauhua ja riehuntaa, mihin ikinä heidän ratsunsa sinä aamuna heidät lennättivät.
Nojaten käsillään hävitetyn akkunan pihtipieleen Tavannes kumartui ulos nauraen ja katsoi heidän jälkeensä. Tuokiossa oli roskajoukko hävinnyt, ja katu oli tyhjänä. Peitsimiehet ilmestyivät yksi toisensa jälkeen nolon näköisinä kadulle käytävistä ja kujista, joista olivat etsineet suojaa. He kokoontuivat katselemaan katuojassa liikkumattomina, kasvot maata vasten makaavia kolmea olentoa taikka oikeastaan niitä ei enää ollut kolme, vaan kaksi. Sillä heidän lähestyessään yksi, nimittäin pappi, nousi hitaasti ja horjuen jaloilleen. Hän käänsi veriset, laihat, leppymättömät kasvonsa akkunaa kohti, jossa Tavannes seisoi.
Juhlallisesti, tehden ristinmerkin, ja kohotetuin käsin hän kirosi kreivin, olkoon tämä vuoteessa tai ruokapöydässä, kävelemässä, ratsastamassa, seisomassa, taistelussa tai kuoleman kielissä. Peitsimiehet peräytyivät kauhistuneina ja peittivät kasvonsa; ja ne, jotka olivat pohjoisesta kotoisin, tekivät ristinmerkin, ja ne, jotka tulivat etelästä päin, käänsivät kaksi sormea hevosenkengän tapaan. Mutta Hannibal de Tavannes nauroi; nauroi niin, että hampaat hohtivat, ja käski heitä siirtämään haaskat syrjään, etteivät alkaisi haista auringon noustessa korkealle. Sitten hän käänsi selkänsä kadulle ja katsoi huoneeseen.