AMFITEATTERISSA.
Naiset olivat liikkuessaan kaataneet kaksi kynttilää, ja kolmas oli valunut sammuksiin. Ne kolme kynttilää, jotka vielä paloivat, taistellen voimattomasti hetki hetkeltä kasvavan päivänvalon kanssa, loivat ympäristölle liian kauan kestäneen mässäyksen leiman. Epäjärjestyksessä oleva pöytä, nurkissa piileskelevien palvelijoiden kalpeus, neidin tuskasta kivettyneet kasvot, kaikki lisäsi tätä sävyä, jota vielä yleinen uupumus täydensi, niin että kun Tavannes kääntyi akkunasta voitonpuna kasvoillaan kohdaten toisten katseet, hän näytti ainoalta voimakkaalta, ainoalta mieheltä tässä seurassa. Tosin hänen uhriensa uupumuksen ja masennuksen alla paloivat intohimo, viha ja vastenmielisyys yhtä rajuina kuin salainen tuli tulivuoren sisällä, mutta tällä hetkellä ne kytivät tuhkan peittäminä ja toimettomina.
Hän heitti laukaistut pistoolit pöydälle. —Jos tuo korppi puhuu totta, — sanoi hän, — saan maksaa kalliin hinnan vaimostani ja vain lyhyen aikaa sanoa häntä vaimokseni. Sitä suuremmalla syyllä, neitiseni, täytyy kiirehtiä. Eikä asia viivyttelemisestä parane. Kumman valitsette, minun pappini vai oman kirkkonne miehen?
Nyt Tignonville ponnahti esille. — Hän ei ole luvannut mitään! — huusi hän ja löi nyrkkinsä pöytään.
Kreivi Hannibal hymyili ivallisesti. — Se on neidin sanottava, — vastasi hän.
— Mutta jos hän niin sanoo, entä sitten?
Tavannes otti makeisrasian, jollaisia sen ajan muodin mukaan pidettiin mukana, samoin kuin myöhemmän ajan ihmiset käyttivät nuuskarasiaa. Hän valitsi hitaasti luumun.
— Jos hän niin sanoo? — toisti hän. — Siinä tapauksessa herra de Tignonville saa takaisin lemmittynsä, ja herra de Tavannes kadottaa morsiamensa.
— Te lupaatte sen?
— Lupaan. Mutta…