— Mutta mitä?
— Mutta hän ei sano niin, — vastasi Tavannes rauhallisesti.
— Miksi ei?
— Miksikö ei?
— Niin, herra, miksi ei? — kertasi nuorempi mies vavisten.
— Siksi, herra de Tignonville, että se ei olisi totta.
— Mutta hän ei puhunut! — huusi Tignonville kiihkeästi, niinkuin lintu turhaan rimpuilee siivillään häkin seiniä vastaan. — Hän ei puhunut, ja siksi hän ei voinut luvata.
Tavannes söi luumun hitaasti, näytti nauttivan sen tuoksusta ja tunnustavan sen oikeaksi Agen-luumuksi, ja vasta sitten hän puhui.
— Teidän asianne ei ole sanoa, lupasiko hän vai ei, — vastasi hän kuivasti, — eikä minunkaan. Se kuuluu neidille.
— Te jätätte sen hänen ratkaistavakseen?