— Jätän hänen ratkaistavakseen, lupasiko hän.
— Siinä tapauksessa hänen täytyy sanoa, ettei luvannut! — huusi Tignonville äänellä, jossa väreili voiton ja helpotuksen tunne. — Sillä hän ei puhunut. Kuulkaa, neiti! — jatkoi hän, kääntyen ojennetuin käsin ja vedoten morsiameensa intohimon vallassa. — Kuuletteko? Ymmärrättekö? Teidän tarvitsee vain puhua, niin olette vapaa! Sanokaa vain tuo sana, ja tämä herra jättää teidät rauhaan! Jumalan nimessä, puhukaa, Clotilde! Ah! — Hän teki epätoivoisen eleen, kun tyttö ei vastannut, vaan istui yhä kuin kivettynyt, toivottomana katsellen suoraan eteensä ja nyppien suonenvedontapaisesti nytkähtelevin sormin vyönsä reunusta. — Hän ei ymmärrä! Pelko on huumannut hänet. Olkaa armelias, herra, antakaa hänelle aikaa tointua, että hän tietäisi mitä tekee. Pelko on lamauttanut hänen ajatuskykynsä.
Kreivi Hannibal hymyili. — Minä tunsin hänen isänsä ja setänsä, — sanoi hän, — eivätkä heidän aikanaan Vrillacit olleet pelkureita. Herra unohtaa myöskin, — jatkoi hän hienolla ivalla, — puhuvansa morsiamestani.
— Se on valhe!
Tavannes kohotti silmäkulmiaan. — Te olette minun vallassani, — sanoi hän. — Sitäpaitsi, jos se on valhetta, tarvitsee neidin vain sanoa samaa.
— Te kuulette, mitä hän sanoo? huusi Tignonville. — Siis, puhukaa toki, neiti! Clotilde, puhukaa! Sanokaa, että te ette ole puhunut, ette ole koskaan luvannut hänelle mitään!
Nuoren miehen ääni värisi närkästyksestä, raivosta ja tuskasta; mutta jos totuus on tuotava julki, etupäässä häpeästä, oudon, tavattoman asemansa häpeällisyydestä. Sillä sitä mukaa kuin häneltä häipyy äkillisen, väkivaltaisen kuoleman pelko, valveutui hänen ajatuskykynsä, ja tilanne alkoi näyttää hänestä yhä rumemmalta. Oikeastaan ei hänen rakkautensa niin tuskallisesti koettanut pidättää tyttöä — rakkaus, joka kärsi nähdessään vaaran menettää lemmittynsä, kuten jaloimpien luonteitten laita luultavasti olisi ollut. Pikemminkin hänessä kärsi miehen itserakkaus, ylpeän luonteen itserakkaus, joka huomasi olevansa vasaran ja alasimen välissä, niin kierossa asemassa, että hänen, onnettoman, tästä lähtien voitaisiin sanoa ostaneen henkensä rakastettunsa hinnalla. Hän ei ollut ostanut, mutta hänen oli ollut pakko olla läsnä; hänen oli täytynyt olla toimetonna asianhaarojen pakosta, ja tosiasia oli, että jos tyttö uhraisi itsensä, hän siten pelastuisi.
Siinäpä olikin pula. Ei siis ihme, että hän rukoili tyttöä sellaisella äänellä, joka herätti pelon herpaisemat palvelijatkin horroksista.
— Sanokaa hänelle! — huusi hän. — Sanokaa hänelle, ennenkuin on liian myöhäistä. Sanokaa, että te ette ole luvannut!
Tyttö käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti. — En voi, kuiskasi hän, — en voi. Menkää, — jatkoi hän kasvojen vääntyessä tuskasta. — Menkää, herra. Jättäkää minut. Kaikki on mennyttä.