Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät. Äkilliset, rajut muutokset olivat hänelle luonteenomaisia; välinpitämättömyys saattoi äkkiä vaihtua raivoksi, iva hillittömäksi herjaukseksi.
— Kidutettavaksi! — kertasi hän julma ilme kasvoillaan. — Te puhutte kidutuksesta, kun Piles ja Pardaillan, Teligny ja Rochefoucauld makaavat kuolleina kadulla! Kun lahkonne häviää, kuihtuu kuin kurpitsa yhtenä yönä! Kun palvelijanne teurastetaan ja Ranska nousee ympärillänne verivirran hyökynä! Mutta vähät siitä, — ja hän viittasi kädellään halveksivasti, — te saatte minutkin puhumaan, vaikka en olekaan puhelias eikä minulla ole aikaakaan. Neiti, te ainakin toimitte ettekä puhele. Teidän luvallanne palaan tunnin kuluttua ja tuon mukanani… kummanko, meikäläisen vai teikäläisen papin?
Clotilde katsoi häneen sen näköisenä, joka hitaasti alkaa tajuta asemansa kammottavan, julman todellisuuden. Aluksi hän ei vastannut.
— Meikäläisen, — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.
Tavannes nyökäytti päätään. — Hugenottipapin siis, — sanoi hän huolettomasti. — Hyvä on, kunhan vain löydän jonkun. — Ja astuen rikotun, ammottavan akkunan luo, josta viileä aamuilma puhalsi huoneeseen ja hiljaa liehutteli onnettoman tytön hiuksia, hän virkkoi pari sanaa ulkopuolella vahdissa olevalle miehelle. Sitten hän kääntyi mennäkseen ovelle, mutta kynnyksellä hän pysähtyi heittäen omituisen katseen kumpaankin ja viittasi Carlatia ja palvelijoita menemään ensin ulos.
— Ylös, ja pysykää hiljaa yläkerrassa! — jyrisi hän. — Yrittäkääpä vain avata akkuna tai katsoa ulos, niin saatte maksaa sen kalliisti! Kuuletteko? Ylös! Te myöskin, vanha töpökorva. Mitä? ettekö mene? — ja hän katsahti tuimasti, kun Carlat epäröi. — Näin on parempi! Näkemiin, neiti!
Hän odotti siksi, että kaikki olivat menneet, seurasi heitä sulkien oven ja jätti molemmat nuoret yksin, jotka jäätyään kahden kesken ammottavan akkunan ja haaskatun juhla-aterian ääreen pysyivät oudosti vaiti. Tyttö puristi toisella kädellään toista, ikäänkuin masentaakseen nousevaa kammoa, ja istui tuijottaen eteensä, näyttäen tuskin hengittävänkään. Mies nojasi vähän matkan päässä hänestä seinään ja tuijotti lattiaan kasvot synkkinä, vääristyneinä.
Hänen olisi ennen kaikkea tullut ajatella tyttöä ja tytön puolesta, hänen ensi vaistonsa olisi täytynyt neuvoa lohduttamaan, kun ei voinut häntä pelastaa. Hänen asianaan olisi ollut lieventää, mikäli mahdollista, tytön kohtaloa, todistaa hänelle puhtain, pyhin jäähyväissanoin, että hän käsitti ja antoi arvoa uhrille, jonka tyttö oli tekemäisillään, ei pelastaakseen omaa, vaan toisten hengen, ja josta he molemmat maksoivat hinnan.
Ja kaikki nämä ajatukset ehkä risteilivätkin Tignonvillen aivoissa, ehkä hän ajattelikin etusijassa juuri näitä asioita, mutta ne eivät päässeet esille. Nuori mies seisoi yhä vaipuneena synkkään mietiskelyyn ja näytti ajattelevan vain omaa itseään eikä tyttöä, omaa asemaansa eikä toisen. Muutoin hänen olisi täytynyt katsoa tyttöä ja kääntyä hänen puoleensa. Hänen olisi täytynyt tuntea Clotilden sanattoman, sulhaseensa turvautumisen ylevä vetovoima, kun hän syvään hengähtäen hitaasti käänsi silmänsä häntä kohden, äänetönnä, kysyvänä odottaen, mitä hän ehdottaisi.
Tietysti hänen olisi täytynyt. Kuitenkin kesti kauan, ennenkuin hän vastasi. Hän istui vaipuneena miettimään omaa itseään ja asemaansa, ilkeätä, arvoaan alentavaa asemaansa, johon Clotilde oli hänet saattanut. Lopuksi hän tunsi tytön pakottavan katseen, taikka ajatukset kävivät sietämättömiksi. Hän kohotti katseensa, kohtasi tytön silmät ja hypähti kiroten seisaalleen.