— Tuota! — vastasi hänen sulhasensa. Puhuessaan hän kohotti kätensä ja viittasi tyttöä kuuntelemaan. Raikkaassa aamuilmassa kuului vielä kaukainen, mutta vihainen kohina, joka ennusti uuden myrskyn nousua. Tytön kuunnellessa alkoi ääni jo vahvistua, ja kuitenkin ensi hetkellä hän käsitti väärin sulhasensa tarkoituksen. — Oi Jumalani! — huusi hän liiaksi rasittuneiden hermojensa kiihdyttämällä, — eikö tuo kello milloinkaan lakkaa soimasta? Eikö kukaan voi sitä pysähdyttää?
— Se ei ole kellonsoittoa! — huusi Tignonville tarttuen tytön käteen ikäänkuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan. — Ääni, jonka kuulette, nousee lähenevästä roistojoukosta. He palaavat. Meidän ei tarvitse muuta kuin seistä tässä avoimessa akkunassa, muuta kuin näyttäytyä heille, eikä meidän sitten tarvitse enää elää! Clotilde! Jos tarkoitatte, mitä sanotte, jos se on teidän vakava tahtonne, niin tie on auki!
— Ja me kuolemme — yhdessä?
— Niin, yhdessä. Mutta onko teillä siihen rohkeutta?
— Rohkeuttako? — huusi tyttö, ja peloton hymy valaisi hänen valkeita kasvojaan. — Rohkeutta vaadittaisiin elämiseen. Siihen vaadittaisiin rohkeutta. Olen valmis, aivan valmis. Se ei voi olla mikään synti. Elää tietoisena siitä, mikä minulla on edessäni, se olisi syntiä. Tulkaa! — Tällä hetkellä hän oli unohtanut väkensä, lupauksensa, kaikki. Hänestä tuntui, että kuolema vapauttaisi hänet kaikesta. — Tulkaa!
Hän painoi Tignonvillen kättä, ja he astuivat ammottavan akkunan luo. Hiljainen kohina, jonka Tignonville hetki sitten oli kuullut vain epäselvästi, oli paisunut äänten pauhuksi. Roistojoukko palatessaan itään päin pitkin St. Honoré-katua lähestyi taloa. Tignonville tuki tyttöä käsivarrellaan ja he seisoivat odottaen juuri akkunan sisäpuolella. Äkkiä Tignonville kumartui ja hänen kasvonsa olivat miltei yhtä valkeat kuin tytön. Heidän katseensa yhtyivät, ja hän olisi tahtonut suudella Clotildea.
Tyttö ei vetäytynyt irti hänen käsivarrestaan, mutta käänsi kasvonsa poispäin, silmät puoleksi ummessa. — Ei, — mutisi hän. — Ei! Minä olen hänen omansa niin kauan kuin elän. Mutta me kuolemme yhdessä, Tignonville. Eihän se kestä kauan, eihän? Ja jäljestäpäin — —
Hän ei päättänyt lausettaan, mutta huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa, ja hänen kasvoilleen tuli kaukaisuuteen tähyävä ilme, sellainen, joka erään toisen hugenottinaisen, Phillippine de Lunsin, kasvoilla sai maailman katalimman roskajoukon irstaat pilapuheet vaikenemaan, kun hänet neljätoista vuotta tätä ennen teloitettiin Maubert-torilla. Tuntia tai paria aikaisemmin oli neiti säikähtänyt äkillistä myrskyä, kauhistunut kohtaloaan, tuntenut pelkäävänsä. Nyt, kun hän vapaaehtoisesti astui sitä kohti, hän oli, kuten moni muu nainen sekä ennen häntä että hänen jälkeensä, ilman pelkoa. Hän oli irtautunut itsensä yläpuolelle.
Mutta kuolema viivytteli tuloaan. Jokin tuntematon este pidätti roskajoukkoa etenemästä. Melu kylläkin jatkui, oli lyödä korvat lukkoon ja värisytti heitä, mutta joukko itse tuntui pysähtyneen parin talonmitan päähän St. Honoré-kadulle. Kului puoli minuuttia, pitkä puoli minuuttia, joka tuntui ihmisiältä, eikä joukko lähestynyt. Lähestyikö se ensinkään? Tulisiko se tänne? Vai kääntyisikö se jälleen?
Epävarmuus, joka oli epätoivoa paljoa pahempi, alkoi horjuttaa miehen rohkeutta, sillä miehen on helpompi toimia kuin kärsiä. Hiki kohosi Tignonvillen otsalle hänen kuunnellessaan, käsivarsi kierrettynä tytön vyötäisille, kuunnellessaan ja odottaessaan. Onhan mahdollista, että hän ei oikein ollut tarkoittanut, mitä sanoi minuuttia tai paria aikaisemmin väittäessään mieluummin kuolevansa tuhat kertaa kuin elävänsä näin häväistynä. Myöskin on mahdollista, että hän todella tarkoitti sitä. Mutta siinä tapauksessa hän ei ollut kuvitellut, mitä tulisi tapahtumaan, ei ollut osannut oikein arvioida kestävyyttänsä toimettomassa odotuksessa.