Hän oli yhtä rohkea kuin tavallinen mies, tavallinen sotilas, mutta marttyyrius, alistumisen jumaloiminen tulee paremmin naisen mieleen kuin miehen. Jos ratkaisu olisi tullut pikemmin, niin hän ehkä olisi uljaasti sen kohdannut. Mutta hänen täytyi odottaa ja lisäksi odottaa petojen karjuessa, mutta siihen hän ei ollut valmistunut.
Nainen voi ehkä tyytyä kuolemaan tällä tavalla, mutta mies? Puna nousi ja katosi jälleen Tignonvillen kasvoilta, hänen katseensa alkoi harhailla sinne tänne. Olisiko nytkään liian myöhäistä paeta? Liian myöhäistä välttää tytön hullun itsepäisyyden seurauksia? Liian myöhäistäkö —? Tytön silmät olivat ummessa, hän nojasi hänen käsivarteensa melkein elotonna. Clotilde ei tietäisi, eikä hänen tarvitsisikaan tietää ennenkuin jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin hän kiittäisi siitä! Niin, sitten — ja nyt akkuna oli auki, katu oli tyhjänä, ja joukko viipyi eikä tullut.
Hän muisti, että kahden talonmitan päässä oli kapea kuja, joka kääntyi St. Honoré-kadulta kohtisuorasti ulkonevan holvikatoksen alitse Roule-kadulle. Jospa hän vain ehtisi sinne roskajoukon näkemättä! Kaiketi hän ehtisi. Hän oli tehnyt päätöksensä, ja kiivaasti liikahtaen hän astui askeleen eteenpäin. Puristaen tyttöä lujemmin vyötäisistä hän tarttui vasemmalla kädellään sen tangon päähän, jonka hyökkääjät olivat kiskaisseet irti paikaltaan akkunanpielestä, ja kääntyi laskeutuakseen akkunasta alas. Yhdellä ainoalla harppauksella hän joutuisi kadulle.
Tällä hetkellä Clotilde heräsi huumauksestaan. Hän avasi äkkiä hämmästyneenä silmänsä ja kohtasi Tignonvillen katseen.
Tignonville oli juuri astumaisillaan takaperin laskeutuakseen akkunasta, vetäen tyttöä mukaansa. Mutta tämän vuoksi ei hänen aikeensa tullut ilmi, vaan hänen kasvojensa takia, jotka heti ilmaisivat tytölle kaikki — ettei hän etsinyt kuolemaa, vaan elämää. Tyttö ponnisteli pysyäkseen seisaalla ja vapautuakseen Tignonvillestä, joka nyt oli sekä raivostunut että päättäväinen, aikoen pelastaa. Clotilden laahaamalla hänet ulos vaikka vastoin tahtoa. Mutta sitten, kun tyttö tuli täysin tajuihinsa, tulistui hänkin.
— Ei! — huusi hän, — minä en tahdo! — ja hän ponnisteli yhä kiivaammin.
— Teidän täytyy! — sähisi Tignonville hampaittensa välitse. — Te ette saa jäädä tänne perikatoon.
Mutta tytön kädet olivat nyt vapaat, ja hän työnsi Tignonvillen luotaan intohimoisesti, epätoivoisesti, kaikella voimallaan. Tignonvillen toinen jalka oli juuri sillä hetkellä ilmassa, ja silmänräpäyksessä se oli tapahtunut. Raivosta kiljahtaen hän menetti tasapainon ja yhä pidellen kiinni tangosta horjahti taaksepäin akkunan läpi, ja samalla Clotilde läähättäen ja puoleksi tiedotonna lennähti taaksepäin Hannibal de Tavannesin syliin, joka kummankaan huomaamatta oli minuuttia aikaisemmin astunut huoneeseen. Hän oli kynnyksellä seisten ja luontainen hymy huulillaan pitänyt silmällä taistelua ja sen tulosta.