Tignonville oli saanut aika tärähdyksen pudotessaan, ja tavallisissa oloissa hän olisi jäänyt makaamaan, minne oli pudonnut, ja voihkinut. Mutta kun mies kerran on kääntänyt selkänsä kuolemalle, kuvittelee hän sen olevan ihan kintereillään. Hänellä ei ole aikaa yllätyksiin, vaan hän kiirehtii päästäkseen mahdollisimman kauas vaarallisesta paikasta. Niin kävi tämän hugenotinkin. Äkkiä syöstynä kadun julkisuuteen hän tiesi, että vaara minä hetkenä tahansa voi siepata hänet käsiinsä, ja hän oli jalkeilla katsellen pitkin katua kumpaankin suuntaan jo ennenkuin hänen putoamisestaan syntynyt kolina oli kuulunut kolmen talonmitan päähän.
Roskajoukko oli vielä sadan askeleen päässä, piirittäen ja tungeskellen erään talon ympärillä, jossa metsästettiin ihmisiä aivan kuin pyydystetään rottia. Hän näki, että häntä ei oltu huomattu, ja hänen varovaisuutensa muuttui raivoksi. Hän alkoi kiehua vihasta sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja äkillisessä häpeän puuskassa hän pui nyrkkiään ammottavalle akkunalle ja pilkallisen näköiselle kilpailijalleen, jonka hän himmeästi erotti taustalla. Jos katse olisi voinut tappaa Tavannesin — ja tytön, ei olisi muuta tarvittu.
Sillä tällä hetkellä hän ei vihannut ainoastaan Tavannesia, vaan myöskin neitiä, toisen voiton tahdotonta välikappaletta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan, ei ollut suostunut hänen ohjattavakseen, oli vastustanut, ehkäissyt, häväissyt häntä. Kärsiköön sitten seuraukset, kun kerran tahtoi joutua perikatoon!
Tignonville ei edes itsellensä tunnustanut suuttumuksensa todellista syytä, sitä koetusta, jolle tyttö oli pannut hänen rohkeutensa, ja jota se ei ollut kestänyt. Tämä seikka se kuitenkin oli syynä, vaikka hän olikin itse aiheuttanut kokeen, joka poltti hänen ritarikunniaansa, kuten salakuljettajan nuotio polttaa kääpiökanervikkoa. Havainto, että sankarillisuuden hetkellä hän ei ollutkaan sankari, sai hänet tekemään tuon intohimoisen kädenliikkeen ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään kujaa pitkin Roule-kadulle, sydän täynnä kiivaita lupauksia ja vieläkin kiivaampia uhkauksia.
Hän oli ehtinyt kujan toiseen päähän ja oli juuri kääntymäisillään kadulle, kun hän muisti, ettei hänellä ollut mitään paikkaa minne mennä. Hänen asuntonsa ei enää ollut hänen, sillä hänen isäntänsä tiesi hänet hugenotiksi ja antaisi hänet varmasti ilmi. Hän ei voinut lähestyä niitä uskolaisiaan, joiden luona oli tavallisesti käynyt, koska se olisi pannut heidät vaaralle alttiiksi, ja muutoin hänellä oli vain harvoja tuttavia ja nekin aivan uusia. Kaduilla oleskeleminen oli kuitenkin mahdotonta: siellä hän oli mitä suurimmassa vaarassa, ikäänkuin juuri putoamaisillaan olevan kirveenterän alla. Oli yhdentekevää, kävelikö hän vai piileskeli, hän oli kuitenkin aina vastaantulijoiden vallassa, jos nämä vain olivat kyllin julkeita ottamaan hänet hengiltä.
Hiki nousi hänen otsallensa hänen seistessään matalan kaarikatoksen alla maistaen kuolemaan tuomitun ja takaa-ajetun koiran katkeraa turvattomuutta tässä aurinkoisessa kaupungissa. Hän kuvitteli, että vastapäätä, talonpäädyn joka akkunassa, joku valvoi hänen liikkeitään. Jokaisen kaukaisen askeleen kaiussa hän kuvitteli tuomion lähenevän ja joutuvansa ilmi. Ja siinä vavistessaan hänen täytyi ajatella, päättää, keksiä jokin suunnitelma.
Kaupungissa ei hänellä ollut mitään paikkaa eikä aukea lähiseutu tarjonnut mitään turvaa. Ja kuinka hän pääsisi kaupungin ulkopuolelle? Jos hänen onnistuisikin saavuttaa joku kaupungin porteista, St. Antoine tai St. Denis, — jo sinänsä sangen vaikea asia —, niin hän vannaankin tapaisi sen suljettuna ja vartioituna. Lopuksi pälkähti hänen päähänsä, että hän ehkä voisi päästä virran poikki, ja tämä ajatus herätti toivoa. Olihan mahdollista, että verilöyly ei ollut ulottunut etäiseen etukaupunkiin; mahdollista myös, että vaikka näin olisikin käynyt, niin sikäläiset hugenotit — Frontenay, Montgomery ja Chartres pohjoisranskalaisen sotaväkensä kera — olisivat ehkä kyllin voimakkaita vastarintaan, kenties vielä käymään pariisilaisten kimppuun.
Hänen kasvonsa saivat uudelleen väriä. Hän ei ollut sotilaana pelkuri; jos piti taistella, oli hänellä kylläkin rohkeutta. Hän ei voinut mennä siltaa pitkin virran poikki, sillä siellä asuivat rikkaat kultasepät ja siellä tietysti roskajoukko puuhasi eniten. Mutta jos hän pääsisi rannalle, voisi hän ehkä jostakin yksinäisestä paikasta saada veneen ja pahimmassa tapauksessa vaikka uida virran poikki.
Hänen takanaan olevasta Louvresta kuului kiväärinlaukauksia, jokaisesta korttelista kohosi etäisten ihmisjoukkojen kohinaa taikka uhrien häipyviä, valittavia huutoja. Mutta hänen eteensä aukeavaa tyhjää katua pitkin näytti helpolta kulkea; hän rohkaisi itseään ja lähti nopeasti astumaan. Hän ei tavannut ketään, eikä kukaan häntä hätyyttänyt, mutta hän näki vilaukselta kalpeiden kasvojen vaanivia silmäyksiä akkunoiden takaa, ja niin hermostuttava oli tämä äänetön, pahaa ennustava tarkkaavaisuus, että hän tultuaan kadun päähän kulki harhaan. Hänen olisi tullut kääntyä etelää kohden; sen sijaan hän jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, havaitsi joutuneensa Ferronerie-kadulle ja kohta senjälkeen miltei törmäsi yhteen vartiojoukon kanssa, joka kulki tarkastusmatkalla talosta taloon.
Hänen pelastuksensa riippui enemmän kadun tilasta kuin hänen mielenmaltistaan. Ferronerie-katu, joka muutenkin oli kapea, oli nyt niin täpötäynnä markkinakojuja ja väliseiniä, että äskettäin oli annettu määräys niiden kojujen ja seinien muualle muuttamisesta, jotka olivat hautausmaan rajalla. Vielä ei kuitenkaan oltu ryhdytty toimenpiteisiin, ja tämä idästä länteen johtava valtakatu, joka yhdistää Louvren ja Maraisin hienot kaupunginosat, oli yhä eksyttävänä kojujen ja vajojen sekamelskana.