Tignonville pujahti erään kojun taakse, huomasi, että siltä kohtaa alkoi eräs kuja, ja juoksi kiireesti sitä pitkin välittämättä siitä, minne se vei. Hän odotti joka hetki kuulevansa vainoojien huutoja eikä pysähtynyt hengähtämään, ennenkuin sotamiehet olivat jääneet kauas hänen jälkeensä. Silloin hän huomasi eksyksissä joutuneensa neljän meluisan kadun yhtymäkohtaan, joista kahden ylitse melkein yhtyivät talojen ulkonevat päädyt. Toisten kahden kadun välistä näkyi kappale taivasta, mutta ainoastaan niin vähän, ettei voinut aavistaa, missä päin Seine virtasi.
Tignonville epäröi, mutta vain hetken, sillä joukko ääniä ennusti uutta vaaraa, ja hän pujahti erääseen porttikäytävään. Katua pitkin tuli joukko lapsia, joista vanhin oli tuskin kaksitoistavuotias. He hyppivät ja tanssivat laahaten jäljessään jotakin, minkä olivat kiinnittäneet nuoranpäähän. Väliin joku takimmaisista lapsista potkaisi sitä eteenpäin, väliin joku toinen kompastui nuoraan muiden purskahtaessa kimeään lapselliseen nauruun. Päästyään katujen risteykseen he pysähtyivät kiistelemään ja neuvottelemaan, minne päin nyt käännyttäisiin, taikka kenen vuoro oli vetää ja kenen kulkea perässä. Vihdoin he taas lähtivät hoilaten liikkeelle; heidän johtajansa lauloi, ja kaikki nykivät nuorasta sävelen tahtiin. Heidän lelunsa hyppeli ja putoili, milloin syöksähtäen eteenpäin, milloin viivytellen kuin elävä olento. Mutta elävä se ei ollut, kun Tignonville siihen kauhistuen katsoi heidän mennessään ohitse. Heidän laahattavanaan oli alastoman pikkulapsen ruumis.
Tämä näky tukahdutti Tignonvilleä. Sellainen pelko, jota hän ei ennen ollut tuntenut, värisytti hänen ydintään. Tämä oli todella vihaa, joka lannisti voimakkaankin miehen. Sellaista vihaa, josta Clotilde oli puhunut sanoessaan, että sylilapsetkin tekivät ristinmerkin hänen ohikulkiessaan, ja että talot horjuivat, ollen vähällä kaatua hänen päälleen!
Hän pysähtyi hetkeksi tointuakseen, sillä niin syvästi oli näky järkyttänyt hänen mieltään. Siinä seistessään hän ihmetteli, olikohan tämän vihan kylmä silmä jo osunut häneenkin. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti vastapäiseen seinään, mutta siinä oli vain kaksi pientä, kaksinkertaisella rautaristikolla varustettua akkunaa. Se näytti kivitalon takaseinältä, jota ajanhammas oli syönyt ja kadun lika tummentanut. Holvikattoisen porttikäytävän ulommat ovet olivat auki, ja siinä keskellä käytävää seisoi suuri heinäkuorma sulkien tien, sillä heinät koskettivat kummankin puolen seiniä ja hipaisivat kattoakin. Kun hänen katseensa sattui heinävankkureihin, tarkasteli hän niitä hetken ja jäykistyi äkkiä. Hän oli nähnyt käden, joka silmänräpäyksen ajan heilui heinien ja holvikaton välillä ja sitten katosi.
Tignonville jäi tuijottamaan. Ensiksi hän luuli, että silmät olivat pettäneet. Sitten käsi ilmestyi jälleen, ja tällä kertaa se viittasi hänelle aivan selvästi. Pakolaisen ei tarvitse pelätä tuntematonta taikka piilossa olevaa, ja siksi Tignonville, katsahdettuaan ensiksi kadulle, missä muuan mies seisoi yksinään selin häneen, pujahti kadun poikki, tunkeutui heinien ja seinän väliin ja yskähti.
Kuiskaava ääni kehoitti häntä kapuamaan ylös, ystävällinen käsi tarttui häneen ja auttoi häntä. Tuokion kuluttua hän makasi vatsallaan heinien ja holvikaton väliin tiiviisti puristuneena. Hänen vieressään makasi mies, jonka kasvoja hämärään tottumattomat silmät eivät voineet erottaa. Mutta mies tunsi hänet ja kuiskasi ääneen hänen nimensä.
— Te tunnette minut? — mutisi Tignonville hämmästyneenä.
— Panin teidät merkille, herra de Tignonville, viime sunnuntaina saarnan aikana, — vastasi tuntematon rauhallisesti.
— Te olitte siellä?
— Minä saarnasin.