— Te olette siis herra La Tribe!
— Niin olen, — vastasi pappi tyynesti. — He saivat minut käsiinsä kotini kynnyksellä, mutta minä jätin heille viittani ja pakenin. Yksi heistä viilsi pistimellään sukkani rikki, toinen takkini, mutta ei hiuskarvakaan päässäni vahingoittunut. He ajoivat minua takaa seuraavan kadun päähän asti, mutta minä jäin eloon ja elän vielä ja tulen vastakin elämän korottaakseni ääneni tätä turmeltunutta kaupunkia vastaan.
Poliittinen hugenotti ei ollut suurestikaan myötätuntoinen sille, josta oli uskonnon vuoksi tullut hugenotti. Tignonville, kuten useimmat muut nuoremman polven korkeasäätyiset, oli hugenotti valtiollisista syistä ja nyt katkeralla mielellä. Hän tunsi ehkä, että juuri tuollaiset pappismiehet olivat ajaneet toisen puolueen tällaisiin hirmutekoihin, ja hänen oli vaikea hillitä ivallista vastausta.
— Toivoisin olevani siitä yhtä varma! — mutisi hän tylysti. — Te tiedätte, että kaikki meikäläiset on surmattu?
— Hän voi pelastaa harvojen taikka monen kautta, — vastasi saarnaaja hurskaasti. — Me kuulumme harvoihin, siunattu olkoon Jumala, ja tulemme näkemään, kuinka Israel voittaa ja kansamme on suuri kuin lammaslauma.
— Eipä siitä näy suuria toiveita, — sanoi Tignonville ylenkatseellisesti.
— Tiedän sen yhtä varmasti kuin tiesin ennen teidän tuloanne, herra de
Tignonville, että te tulisitte tänne.
— Ettäkö minä tulisin?
— Että joku tulisi, — vastasi La Tribe selittäen. — En tiennyt, kuka se on, ennenkuin ilmestyitte ja asetuitte seisomaan tuonne vastapäiseen porttikäytävään, aivan kuin pyhässä raamatussa Obadia astui Eliaan piilopaikan ohi.
Molemmat makasivat vatsallaan vieretysten, ja holvikaton hirret melkein koskettivat heidän päitään. Tignonville kohottautui hieman ja tirkisteli jälleen uteliaasti toista. Hän luuli, että aamun kauhut ja täpärä pelastuminen olivat pahasti järkyttäneet La Triben mieltä.