Hän oli hetken vaiti, taistellen ylivoimaista mielenliikutusta vastaan. Tämä vaikutti hänen maltittomaan kuulijaansakin, joka mutisi kauhistuneella äänellä:
— Niinkö? Ja sitten, herra La Tribe?
— Sain merkin. Tuskin olin lausunut nuo sanat, kun maasta lennähti kana, pöyhi itsellensä pesän jalkojeni juureen ja pian muni siihen munan.
Tignonville jäi tuijottamaan. — Sattuipa se sopivaan aikaan, sen tunnustan, sanoi hän. — Mutta se ei ole niin erikoista. Luultavasti sillä on pesänsä täällä ja munii siihen joka päivä.
— Ystäväni, tämä on vastaleikattua heinää, — vastasi pappi juhlallisesti. — Nämä vankkurit tuotiin tänne aikaisintaan eilen. Täällä on vielä niityn tuoksu eivätkä kukat ole kuihtuneet. Ei, kana oli lähetetty. Huomenna se palaa, ja sitten yhä edelleen kunnes meteli lakkaa ja minä pääsen täältä menemään. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Jonkun ajan perästä tuli toinen kana, ja minä luulin, että se munisi samaan pesään. Mutta se teki uuden sille puolelle, missä te makaatte, lähelle jalkojanne. Silloin tiesin, että saan toverin ja että Jumala oli hänelle kattanut pöydän tässä erämaassa.
— Se muni siis?
— Se on vielä pesässä, jalkanne vieressä.
Tignonville aikoi juuri vastata, kun pappi tarttui hänen käteensä ja antoi merkin vaieta. Hän ei tehnyt sitä liian varhain. Syventyneinä keskusteluun he eivät olleet huomanneet, mitä tapahtui kadulla, ja likellä seisovien miesten äänet yllättivät heidät. Jo ensimmäisistä sanoista kävi selville, että miehet olivat samoja, jotka olivat ajaneet La Tribeä takaa neljän tien risteykseen ja täällä kadotettuaan hänet näkyvistä kuluttaneet aamun muissa hommissa. Nyt he olivat tulleet tavoittamaan häntä käsiinsä. Elleivät he olisi kiistelleet äänekkäästi, olisivat he päässeet hiipimään saaliinsa luo, ennenkuin heidän tulonsa huomattiin.
— Tänne päin hän juoksi! — väitti yksi. — Ei, ei sinne, — muistutti toinen, ja heidän sanansa, höystettyinä inhoittavilla uhkauksilla ja kirouksilla, kovenivat ja kiihtyivät. Molemmat kuulijat tuskin uskalsivat hengittää. Vaara oli niin lähellä, oli niin varmaa, että jos miehet tulisivat kolme askelta eteenpäin, huomaisivat he ja tutkisivat heinäkuorman. Tignonville oli jo tuntevinaan terän kurkussaan. Hän kuuli, kuinka heinä ritisi hänen pienimmästäkin liikkeestään, ja puristi toisella kädellään toista pidättääkseen ylivoimaisen jännityksen aiheuttamaa vavistusta. Kuitenkin, kun hän vilkaisi pappiin, huomasi hän, että tämä oli rauhallinen, hymy huulilla. Herra de Tignonville olisi voinut kirota häntä ylimielisyydestä.
Sillä miehet lähestyivät! Hetki vain, ja he näkivät kuorman. Se konna, joka oli kehoittanut tulemaan tänne päin, hyökkäsi eteenpäin riemuiten.