— Kas! Enkö sitä sanonut? — huusi hän. — Hän on käpristynyt tuonne heiniin, vietävän paholainen kun on! Siellä hän on, katsokaa vain!
— Kenties, — vastasi toinen kylmästi, joukon kokoontuessa paikalle. —
Tai kenties ei, Simon.
— Hiiteen tuo saivartelunne! — vastasi edellinen. Ja hän pisti piikkinsä syvälle heiniin ja kiersi sitä vihaisesti.
Ylhäällä istujat hillitsivät itseään. Tignonvillen kasvot olivat tuhkanharmaat. Omasta puolestaan hän olisi luisunut alas koettaakseen onneaan, pitäen parempana kuolla taistellen, kuolla avoimesti, kuin saada rotan lailla loppunsa heinäkasassa. Mutta La Tribe oli tarttunut hänen käsivarteensa ja piti hänestä kiinni.
Mies, jota toiset nimittivät Simoniksi, pisti uudestaan, mutta liian matalalle ja tuloksetta. Hän aikoi koettaa kolmannen kerran, kun eräs tovereista, joka oli mennyt kadun toiselle puolelle, ilmoitti papin olevan heinien päällä.
— Voitko nähdä hänet?
— En, mutta siellä on tilaa liiaksikin.
— Mene hiiteen tiloinesi! — vastasi Simon.
— Hyvä, saat katsoa itse.
— Jollei muuta tarvita, niin se nähdään pian, — kuului vastaus. Ja roisto, tunkeutuen heinien ja portinpielen väliin, tapasi vankkurien pyörän ja alkoi nousta sille.