IX.
EPÄVAKAA.
Tämä seikka huolestutti herra La Tribeä suuresti, vaikkei hän maininnut siitä mitään toverilleen. Sen sijaan he puhuivat kuiskaten siitä, mitä oli tapahtunut; amiraalista, Telignystä, jota kaikki rakastivat, toimeliaasta Rochefoucauldista, kuninkaan ystävästä; Louvren prinsseistä, joita he pitivät kuolleina, virran toisella puolella asuvasta hugenottiylhäisöstä, jonka pelastuksesta näytti olevan vähän toivoa. Tignonville — hän itse tiesi kyllä syyn — ei maininnut mitään morsiamensa kohtalosta eikä omista seikkailuistaan sen yhteydessä.
Mutta kumpikin kertoi, kuinka hälytys oli ensin tullut, kuvaillen katkonaisesti, kuinka vaikeaa oli uskoa niin kamalaa petosta. Sitten he siirtyivät tuleviin tapahtumiin, ja heidän mielipiteensä erosivat siinä kuin yö ja päivä. Toinen uskoi tulevaisuuteen, toinen oli toivoton. Ja vihdoin iltapäivällä kuluneiden kahdentoista tunnin kauheiden kokemusten uuvuttamina he vaipuivat uneen, nojaten päätään käsivarteen, heinien kutkuttaessa kasvoja; ja kuoleman hiipiessä heidän kohdallaan katua pitkin he nukkuivat sikeästi vielä auringonlaskunkin jälkeen.
Kun he heräsivät, heräsi nälkäkin heidän mukanaan, ja La Triben mieleen tuli jälleen puuttunut muna. Häntä ei huolestuttanut ainoastaan kalvava nälkä, vaan myöskin koko heidän piilopaikkansa, joka tosin oli ikäänkuin jumalallisen kaitselmuksen suoma, varjelema ja elintarpeilla varustama pelastuksen arkki, ja nyt hänen täytyi mitä kunnioittavimmin ihmetellä, mitä tämä laiminlyönti merkitsi. Ei voinut kuvitella, että vain yksi kana olisi ilmestynyt, ikäänkuin ei olisikaan annettu pitemmäksi ajaksi toiveita. Mutta ilmoitus oli selvä tiettyyn määrään asti. Silloin, juuri kun kaitselmuksen käsi oli selvimmin näkynyt, niin että sydän oli sulaa kiitollisuudesta ja kunnioituksesta, oli ilmoitus käynyt epäselväksi. Hugenotti kysyi vakavasti itseltään, mitä se merkitsi.
Tignonvillen kannalta, jos hän tätä asiaa ensinkään mietti, oli tässä puhe vain munasta eikä mistään kummemmasta. Muna voisi lievittää nälän yltyviä vaivoja, ja kun se oli jäänyt tulematta, oli se tietysti ikävä juttu, mutta sen suurempaa merkitystä hän ei sille antanut. Myös on tunnustettava, että heinäkuorma oli hänestä vain heinäkuorma eikä mikään arkki, ja mitä pikemmin hän sieltä pääsisi onnellisesti, sitä mieluisampaa se hänelle olisi. Sillä aikaa kun La Tribe, joka makasi mukavasti ja lämpöisenä heinissä hänen vieressään, kiitti Jumalaa siitä, että hänen kohtalonsa oli niin perin erilainen kuin paenneiden ystävien, joita hän kuvitteli ryömimässä pimeissä kellareissa tahi katoilla päivän helteessä ja yön kosteudessa — kävi nuori mies yhä synkemmäksi.
Nälkä vaivasi häntä, ja se kehno osa, jota hän oli joutunut näyttelemään, pakotti hänet toimimaan. Keskiyön vaiheilla, huolimatta ystävänsä kiellosta, hän olisi hiipinyt etsimään ruokaa, jollei ohikulkevan kansanjoukon melu olisi hänelle ilmaissut, että murhat vielä jatkuivat. Silloin hän vetäytyi koukkuun ja nukkui päivän sarastukseen asti. Mutta tyytymättömänä omaan käytökseensä ja kiihdyksissä, kun ajatteli morsiantaan, hän ei ollut siinä tilassa, että olisi voinut ilomielin kärsiä vastuksia. Ja vähitellen kuvastuivat hänen mieleensä rouva St. Lon hymyilevät kasvot ja vaalea tukka, joka valui kiharoina valkoiselle kaulalle.
Hän tahtoi eikä tahtonut. Kuolema, joka oli hiipinyt niin lähellä häntä, oli pitänyt hänelle vakavan saarnan. Mutta kuolema ja nautinto eivät koskaan ole kaukana toisistaan. Ei koskaan eikä missään nähty niiden tuttavallista kisailua niin vilkkaana kuin juuri nyt, jolloin Italian vaikutus, Italian taide ja Italian toivottomuus olivat vallalla. Toisaalta taas La Triben esimerkki vaikutti hänen onnettomuustoveriinsa, mutta toisessa vaakakupissa painoi vapautus epämukavuudesta, naisen hymyn ja mielistelyn toiveet, hienot ruuat, ylellisyys ja intohimo. Jos hän lähtisi nyt, lähtisi hän tämän naisen luo kuoleman kielistä, seikkailun ja vaaran sädekehä ympärillään; jo pelkkä pääsy tämän naisen läheisyyteen oli houkutus. Sitäpaitsi, jos hän silloinkin, kun hänellä vielä oli morsiamensa, oli ollut siihen valmis, niin miksi ei nyt, kun oli hänet kadottanut?
Juuri tämä viimeinen ajatus ja sitäpaitsi eräs toinenkin, joka äkkiä pälkähti hänen päähänsä, ratkaisi asian. Puolipäivän aikaan hän nousi heinissä istumaan ja sanoi katkonaisesti ja jörösti: — Nyt en viitsi täällä enää kauempaa lojua. — Hän pisti jalkansa ulos. — Minä lähden.
Tämä liike oli niin odottamaton, että La Tribe tuijotti voimatta puhua. Sitten hän sanoi vakavasti: — Te antaudutte suureen vaaraan, jos niin teette. Yön pimeydessä voitte hiipiä virralle asti tai pääsette portille. Mutta nyt minusta tuntuu mahdottomalta päästä portin läpi taikka virran poikki.