— En aio odottaa yötä, — vastasi Tignonville, ja hänen äänessään oli uhmaa. — Minä menen nyt. En tahdo maata kauempaa!
— Nytkö?
— Niin, juuri nyt.
— Olette hullu, jos menette, — vastasi toinen. Hän piti sitä toimettomuuteen väsyneen nuorukaisen maltittomana purkauksena, ainoastaan vastalauseena.
Mutta pian hän sai nähdä erehtyneensä. — Hullu taikka en, mutta minä menen, — tiuskaisi Tignonville. Ja hän luisui maahan ja roikkuvien heinien suojassa kurkisti varovasti kadulle kumpaankin suuntaan. — Katu näyttää tyhjältä, — sanoi hän. — Hyvästi. — Ja ilman muuta, katsomatta kertaakaan ylöspäin tai viittaamatta kädellään, lausumatta sen pitempiä jäähyväisiä tai kiittämättä, hän lähti kadulle, kääntyi vasemmalle ja katosi.
Pappi huudahti hämmästyksestä ja näytti myös aikovan laskeutua.
— Tulkaa takaisin, herra, — huusi hän niin kovaa kuin uskalsi. — Herra
Tignonville, tulkaa takaisin, tuo on pahempaa kuin hulluus!
Mutta Tignonville oli mennyt. La Tribe kuunteli hetken, kykenemättä sitä uskomaan ja yhä odottaen hänen palaavan. Viimein, kun ei mitään kuulunut, hän liukui hyvin kiihtyneenä maahan ja kurkisti ulos. Vasta katsottuaan kumpaankin suuntaan ja nähtyään omin silmin, että katu oli tyhjä, hän saattoi uskoa, että toinen oli todella mennyt. Sitten hän kömpi hitaasti ja vakavana paikalleen ja huokasi.
— Epävakaa kuin vesi sinä olet etkä menesty! — mutisi hän. — Nyt tiedän, miksi täällä oli vain yksi muna.
Sillä välin Tignonville, päästyään parin sadan askeleen päähän makuutoveristaan, pujahti ensimmäiseen pimeään porttikäytävään, jonka tapasi. Kiireesti ja otsa rypyssä hän leikkasi irti vasemman hihansa. Kun hän näin oli paljastanut paidanhihansa, oli hänellä jälleen valkoinen hiha, jonka hän kerran oli tahtomattaan saanut ja sitten hyljännyt. Valkoista ristiä hän ei voinut lakkiinsa saada, sillä nyt hän oli paljain päin. Mutta hänellä ei ollut syytä epäillä, ettei hiha riittäisi, ja hän lähti rohkein mielin pohjoista kohti, kunnes pääsi Ferronerie-kadulle.