Kiihtyneitä joukkoja vaelsi valtakaduilla edestakaisin; peläten tungosta hän kulki niiden kanssa yhdensuuntaisia kujia pitkin St. Denis-kadulle asti, mennen sen poikki. Kaikkialla hän näki hävitettyjä taloja ja murskattuja ovia ja miltei uskomattoman julmuuden ja uskonkiihkon jälkiä. Lombards-kadun varrella oli kuollut lapsi, joka oli ryöstetty alastomaksi ja ripustettu naulaan nurkkasuutarin akkunanpieleen. Vähän edempänä samalla kadulla hän joutui harppaamaan murhatun kauniin nuoren naisen ylitse, jolla oli harvinaisen kaunis ja pitkä tukka. Saadakseen häneltä rannerenkaan olivat ryöstäjät leikanneet hänen kätensä poikki; myöhemmin — mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon myöhemmin oli joku ohikulkija, armeliaampi kuin toverit, päästänyt hänet kärsimyksistä keihäällä, joka yhä oli pistettynä hänen ruumiiseensa.
Tignonville kauhistui tästä näystä ja muusta samanlaisesta. Hän inhosi sitä merkkiä, jota piti, ja itseään siitä, että sitä piti; ja monesti hänen parempi minuutensa kehoitti häntä palaamaan ja näyttelemään jalompaa osaa. Kerran hän jo kääntyi tässä mielessä. Mutta hän oli alkanut ajatella mukavuutta ja nautintoa, ja vaara ja epävarmuus lisäävät niiden arvoa. Pian hänen stoalaisuutensa katosi, ja hän kääntyi jälleen. Ehtien tuskin väistää tungeskelevaa roskajoukkoa, joka kuljetti pyörtynyttä saalistaan virtaan, hän kiirehti Lombards-katua pitkin ja saavutti onnellisesti sen talon, joka oli Kultaisen Neidon vieressä. Nyt hän ei enää epäillyt, millä puolen Kultaista Neitoa oli se talo, jossa rouva St. Lo asui; talo oli selvästi hänen edessään. Hänen tarvitsi vain kolkuttaa. Mutta sitä mukaa kuin hän läheni turvapaikkaansa, kasvoi myös hänen levottomuutensa. Menettää kaikki, kun kaikki jo oli hänen kädessään, epäonnistua itse kynnyksellä — sitä hän ei uskaltanut ajatellakaan; ja kun hän käsitteli raskasta rautakolkutinta, joka koristi ovea, vapisi hänen kätensä, ja hän silmäili arasti taaksensa.
Hän ei voinut hellittää katsettaan eräästä miesjoukosta, joka oli kokoontunut kadun toiseen päähän, erään ränsistyneen päätytalon kohdalle. Näytti siltä kuin he pitäisivät häntä silmällä, ja hän kuvitteli — vaikka etäisyys esti näkemästä — että epäluulo heräsi heidän silmissään. Joka hetki he saattoivat tulla pitkin katua, lähestyä ja syyttää häntä. Ja siinä luulossa hän uudestaan kolkutti. Miksi ei portinvahti avannut?
Niin, miksi ei? Sillä nyt tuli joukko mahdollisuuksia nuoren miehen mieleen kiduttaen häntä. Oliko rouva St. Lo lähtenyt turvallisempaan paikkaan ja sulkenut talon? Taikka, hyvä katolilainen kun oli, säikähtänyt ja päättänyt olla avaamatta kenellekään? Taikka oliko hän sairas? Vai oliko kuolema kohdannut hänet yleisessä metelissä?
Ja silloin, juuri kun miehet alkoivat lähestyä häntä, sykähti hänen sydämensä rajusti. Hän luuli raskaiden ja hitaiden askelien lähenevän sisältäpäin. Vielä hetki, ja raudoitettu kurkistusaukko aukeni ja vanhahko miespalvelija, laiha ja kunnioitusta herättävä, tarkasti häntä.
Tignonville saattoi tuskin puhua mielenliikutukseltaan. — Rouva St.
Lo? — mutisi hän vavisten. — Minä tulen hänen serkkunsa kreivi de
Tavannesin luota. Pian, pian! Olkaa hyvä. Avatkaa minulle!
— Herra on yksin.
— Tietysti.
Mies nyökkäsi vakavasti ja avasi salvan. Hän laski Tignonvillen sisään, sitten varovasti sulki oven ja astui edellä pienen neliömäisen pihan poikki, joka oli laskettu punaisilla tiilillä ja talon ympäröimä, mutta ilman kattoa. Toista kerrosta reunusti parveke, ja pihalla vallitsi hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan suihkulähteen solina. Viiniköynnökset kiemurtelivat parvekkeen puisia pylväitä pitkin verhoten ylempänä räystäätkin ja ne kolme päätyä, jotka eri tahoilla sulkivat näköalan. Rypäleet riippuivat melkein kypsinä, ja niiden terttujen ja vihreiden lehtien lomasta Tignonvillen etsivät katseet hakivat turhaan uuden lemmityn nauravia silmiä ja pirteitä kasvoja.
Kun näet ovi sulkeutui ja hän oli jättänyt kadun kauhut, oli hän kuin lumottuna astunut uuteen, hymyilevään maailmaan, siihen, jossa olivat vallalla tennis ja ruusut, helisevät äänet ja naisten juonet, ja jossa tuli mieleen Firenze ja etelä ja rakkaus ja elämä, — siihen, jonka hänen viimeiset kokemuksensa olivat karkoittaneet niin kauas, että se tuntui hänestä vain unennäöltä. Nyt, hengittäessään täysin siemauksin sen hiljaisuutta ja tuoksua, tuntiessaan sen turvallisuuden ja ylellisyyden jälleen ympäröivän itseään, hän huokasi. Ja tällä huokauksella hän vapautui paljosta.