Palvelija saattoi hänet viileään, varjoisaan vierashuoneeseen, joka sijaitsi pienen neliön etäisimmällä sivustalla, ja mutisten epäselvästi jotakin jätti hänet yksin. Hetken kuluttua hän kuuli vallatonta naurua ja pihan poikki lähenevän naisen hameiden hiljaista kahinaa, joka nosti veren hänen poskilleen. Hän astui askeleen lähemmäksi ovea, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
X.
ROUVA ST. LO.
Tähän asti oli Tignonvillen kiihtynyt mieliala ylläpitänyt hänen voimiaan pakomatkalla. Vasta sitten kun hän tiesi olevansa turvassa, kun hän kuuli rouva St. Lon askeleet pihalta, kun hän tiesi silmänräpäyksen kuluttua näkevänsä hänet, tiesi hän myöskin, että hän oli ravinnon puutteesta nääntymäisillään. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään, akkuna heilui ja valo värisi. Sitten taas, yhtä äkkiä, hänen voimansa palasivat, ja hän tunsi itsensä varmaksi ja täydellisesti hallitsevansa itseään. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista itseluottamusta ja toimintakykyä. Voitonriemu siitä, mitä oli tehnyt, se tietoisuus, että niin monesta hän melkein yksinään oli pelastunut, täytti hänen mielensä turhamaisella ilolla ja ylpeydellä.
Kun ovi avautui ja rouva St. Lo näyttäytyi kynnyksellä, astui hän eteenpäin ojentaen molemmat kätensä. Hän luuli, että rouva St. Lo heittäytyisi hänen syliinsä.
Mutta rouva perääntyi ja niiasi vallattomasti hymyillen.
— Tuhannet kiitokset, herraseni! — sanoi hän, — mutta te olettekin valmiimpi kuin minä! — Ja hän jäi seisomaan ovensuuhun.
— Minä olen kaiken uhalla tullut luoksenne! — huusi Tignonville puhuen kovaa, sillä hänen korvissaan humisi vielä. — Toiset makaavat kadulla! Kuolemaisillaan, kuolleina, heitä on ajettu takaa ja ajetaan vieläkin, he joutuvat perikatoon! Mutta minä tulen sittenkin teidän luoksenne!
Rouva St. Lo niiasi jälleen. — Niinpä näkyy, arvoisa herra, — vastasi hän. — Tulonne kunnioittaa minua. — Mutta hän ei lähestynyt. Ja vähitellen Tignonville, ajattelematon kun oli, kuvitteli rouva St. Lon katselevan omituisen tarkasti, mistä täytyi loukkaantua.
— Sanoin, että olen tullut luoksenne, — toisti hän. — Te ette näytä olevan hyvillänne!