Rouva St. Lo astui askeleen eteenpäin ja tarkasteli häntä yhä oudommin.
— Aivan niin, — sanoi hän. — Siitä olenkin iloinen, herra de
Tignonville. Sitä juuri tarkoitin. Mutta sanokaa, kuinka on laitanne?
Oletteko haavoittunut?
— En hiuskarvaakaan! — huusi Tignonville kerskaavasti ja kertoi rouva St. Lolle monin katkonaisin lausein seikkailuistaan, heinävankkureista ja vaarallisesta paostaan lopettaen tyhjällä, typerällä naurulla.
— Te ette siis ole syönyt puoleentoista vuorokauteen? — sanoi rouva St. Lo ja toisen ollessa vaiti jatkoi: — Nyt minä ymmärrän. — Samalla hän nyökäytti päätään puhuen kuin lapselle. Hän soitti hopeista kelloa ja antoi määräyksensä.
Hän puhutteli palvelijaa tavallisella äänellään, mutta Tignonvillen korvissa se kuului vain kuiskaukselta. Rouva St. Lo oli vartaloltaan hento ja keijukaismainen ja Tignonvillestä näytti ikäänkuin hän olisi heilunut edestakaisin; ja sitten heti rouva St. Lo tuntui kadonneen ja hän huomasi istuvansa pöydän ääressä pidellen vapisevin hyppysin viinikuppia, jota äskeinen vanhahko palvelija kohotti hänen huulilleen. Hänen edessään pöydällä oli peltokanaa ja valkoista leipää. Juotuaan vielä kulauksen viiniä, joka ikäänkuin taikajuoma antoi hänelle näön takaisin, hän sai palvelijalta kehoituksen ruveta syömään. Hän kävikin ruokaan käsiksi ruokahalun kasvaessa sitä mukaa kuin hän söi.
Hetken kuluttua, tuntiessaan voimiensa jälleen palaavan, hän huomasi, että kaksi rouvan naista tähysteli häntä avoimesta ovesta. Kun hän katsoi sinnepäin, juoksivat he nauraa kikattaen pihalle, mutta hetken kuluttua he palasivat, ja heidän naurunsa sai hänet kääntymään uudestaan ovea kohti. Siihen aikaan oli korkeasukuisilla naisilla tapana palvella suosikkejaan ruokapöydässä; ja hän tuumiskeli, oliko rouva St. Lo heidän joukossaan, ja miksi hän ei itse tullut näkyviin.
Mutta sitten käristetyn linnunpaistin tuoksu vei vähäksi aikaa kaiken hänen huomionsa, ja kun varovaisuus käski hänet lopettamaan ja hän nojasi tuolissaan mukavasti taaksepäin tyytyväisenä pitkän paastonsa jälkeen, ei hän enää ollut niin arvostelevalla tuulella. Ehkäpä rouva piti seuraa vieraille, joita ei voinut jättää, sillä jostakin kuului kitaransoittoa, tai hän koetti salata hänen täälläoloaan joltakulta, joka olisi voinut antaa hänet ilmi.
Hänen ajatuksensa palasivat niihin kauhuihin, joista hän oli pelastunut, mutta ainoastaan hetkeksi.
Häntä värisytti, ja hän tunsi suurta sääliä, ja sitten hän jälleen kokosi ajatuksensa. Viileän huoneen hiljaisuudessa, aurinkoista, viiniköynnösten verhoamaa pihaa katsellessa, kitaransoittoa ja etäisiä naisten ääniä kuullessa oli vaikea uskoa, että se, mistä hän oli pelastunut, oli todellisuutta. Vieläkin vastenmielisempää ja turhaa oli sitä ajatella. Tilipäivä oli koittava, ja jos La Tribe oli oikeassa, niin heidän asiansa oli voittava välkkyvin peitsin, sotaoriiden hirnuessa, ja tässä kaupungissa vuodatettu veri oli ääneen huutava kostoa. Mutta se hetki ei vielä ollut käsissä. Hän oli menettänyt rakastettunsa, ja siitä oli saatava hyvitystä. Mutta tällä hetkellä odotti häntä toinen rakastettu, ja koska mies kuolee ainoastaan kerran ja voi kuolla millä hetkellä hyvänsä, niin hän myös elää ainoastaan hetken ja juuri nykyhetken. Ja sitten menköön vaikka hiiteen!
Kun hän heräsi tästä lyhyestä mietiskelystään ja alkoi juuri ihmetellä, kuinka kauaksi aikaa hänet jätettäisiin yksin, niin näkymättömän käden heittämä ruusukimppu kosketti hänen rintaansa ja putosi hänen povelleen. Vaistomaisesti hän tarttui siihen ja suuteli sitä intohimoisesti, samalla hypähtäen tuolilta ja katsellen ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt ketään; ja toivoen yllättävänsä antajan hän hiipi akkunaa kohti. Kitaran ääni ja kaukainen naurunkikatus jatkuivat. Piha oli tyhjä, lukuunottamatta erästä palveluspoikaa, joka nukkui parvekkeen penkillä. Tignonville tarkasti epäluuloisesti poikaa; hovinaiset pukeutuivat mielellään miehiksi, ja jos rouvaa huvitti yllättää hänet, niin tämä olisi ollut erinomainen tilaisuus. Mutta nukkuva näytti kuitenkin pojalta, ja hetken kuluttua nuori mies palasi paikalleen.