Juuri kun hän istuutui, osui toinen kukkakimppu entistä lujemmin hänen kasvoihinsa, ja tällä kertaa hän ei syöksähtänytkään akkunan, vaan oven luo. Hän avasi sen nopeasti, mutta nytkin hän myöhästyi.
— Ensi kerralla saan teidät käsiini, kuningattareni! — kuiskasi hän hellästi, toivoen toisen kuulevan hänen sanansa, ja sulki oven. Mutta tällä kertaa hän oli viisaampi: hän jäi odottamaan käsi ovenrivassa, kunnes kuuli hameiden kahinaa ja näki, että jokin varjo himmensi oven alle lankeavan valojuovan. Silloin hän veti oven selkoselälleen ja sulki hameissa olevan syliinsä suudellen häntä, ennenkuin toinen ehti tehdä vastarintaa.
Mutta äkkiä hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi ammuttu. Sillä hameiden omistajatar, nainen, jota hän oli suudellut, oli rouva St. Lon kamarineitsyt, jonka takana seisoi rouva itse nauramistaan nauraen, purkaen oikein sydämensä pohjasta iloista nauruaan.
— Voi, kuinka kohtelias aatelismies! — huusi hän taputtaen innokkaasti käsiään. — Onko kukaan koskaan toipunut näin nopeasti? Tai voittanut näin äkkiä? Suzanne, lapsukaiseni, sinä voitat Venuksenkin, sillä sinun sulosi valloittavat jo ennenkuin niitä on nähtykään!
Tignonville oli sysännyt Suzanne-raukan luotaan ikäänkuin tyttö olisi häntä polttanut ja seisoi nyt punoittavin poskin ja hämmästyneenä, kiroten kiihkeyttään ja tuijottaen heihin nolona.
— Madame, — änkytti hän lopuksi, — te tiedätte varsin hyvin, että…
— Siihen uskoo, mitä omin silmin näkee.
— Että luulin häntä teiksi.
— Voi, mitä olenkaan kadottanut! — vastasi rouva St. Lo heittäen viekkaan silmäyksen Suzanneen, joka nauraa kikatti ja nakkeli niskaansa.
Tignonvilleä aikoi todella suututtaa. — Mutta hyvä rouva, — koetti hän väittää, — te tiedätte…