— Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä näen! — vastasi rouva iloisesti, ja alkoi hyräillä:
»Oli ihana, juhliva juhannus
kun Suzannelta suukon sain…»
Aivan niin, tiedän mitä tiedän! — kertasi hän ja alkoi jälleen nauraa hillittömästi, ja sievä, pahanjuoninen olento hänen vieressään painoi kainosti päänsä alas, pisti sormen suuhunsa ja pilkkasi häntä tekeytymällä säädylliseksi.
Nuori mies tuijotti heitä julmistunein katsein nolona ja toisaalta vimmoissaan. Tämä ei ollutkaan sellainen vastaanotto, sellainen sankarinpaluu, jota hän oli kuvitellut ja toivonut. Hänessä heräsi epäilys. Hänen mielikuvituksensa luoma rakastajatar ei nauranut, kun hän suuteli toista naista, eikä unohtanut silmänräpäyksessä niitä vaaroja, joiden läpi hän oli raivannut tiensä rakastettunsa luo, sitä helvettiä, josta hänen oma voimansa oli hänet nostanut! Ehkä hovinaiset pitivät rakkautta näin halpana ja rakastajiaan vain leluinaan, pilkkatauluinaan, nauloina, joille saattoi ripustaa naurunsa. Mutta… mutta hän alkoi epäillä eikä hämillään ja hermostuneena voinut salata tunnettaan.
— Madame, — sanoi hän jäykästi, — pila on erinomaisen huvittavaa. Mutta, suokaa anteeksi, jos sanon, että on sopimatonta tehdä pilaa paastoavasta miehestä.
Rouva koetti pidättää nauruaan voidakseen puhua. — Paastoavasta miehestä! — huusi hän. — Ja hän on juuri syönyt kaksi peltokanaa!
— Tarkoitin paastoa rakkaudesta.
Rouva St. Lo kohotti molemmat kätensä. — Eikä siitä ole kulunut kahta minuuttia, kun hän ryösti suudelman!
Tignonville tuskastui ja vaikeni hetkeksi, mutta huomattuaan, ettei kannattanut käyttää tätä sävyä, hän heittäytyi rouva St. Lon armoille.
— Olkaa armelias, madame, niinkuin olette kauniskin, — sanoi hän rukoilevin katsein. — Älkää kiusatko minua enempää kuin mies voi kestää. Laskekaa luotanne tämä kiltti tyttö, jonka sulot vain lisäävät teidän ihanuuttanne, niinkuin tähdet johtavat katseen kuuhun, ja tehkää minut maailman onnellisimmaksi mieheksi suomalla minun nauttia seurastanne sen verran kuin te armosta voitte minulle myöntää.