— Se aika voi koitua hyvin lyhyeksi, — vastasi rouva St. Lo luoden ujosti silmänsä alas ja ollen hypistelevinään matalan poimukauluksensa röyhelöä, mutta Tignonville näki, että rouvan huulet värähtivät, ja olisi voinut vaikka vannoa, että rouva teki hänestä Suzannelle pilkkaa, sillä tyttö tyrski naurusta.
Mutta sittenkin Tignonville yhä hillitsi itseään. — Miksi te olette niin julma, — kuiskasi hän hiljaa, ettei kamarineito sitä kuullut, ja katsoi rouvaan hellän paheksuvasti. — Te ette ollut niin kova, kun puhuttelin teitä pylväskäytävässä, kaksi iltaa sitten.
— Enkö? — kysyi rouva St. Lo. — Olinko tämän näköinen? Tai tämänkö? — Ja hän katseli kahdella eri tavalla hyvin suloisen ja riutuvan näköisenä.
— Hiukan sen tapainen.
— Sitten en tarkoita mitään, — vastasi rouva äkkiä vilkastuen, virnisti hänelle ja nauroi vasten kasvoja. — Minä näytän siltä silloin, kun en mitään tarkoita, arvoisa herra. Kas niin, ymmärrättekö? Mutta te olette gasconjelainen ja arvatenkin itserakas.
Tignonville näki nyt selvästi, että rouva St. Lo teki hänestä pilkkaa.
Närkästys ja kiivaus pääsivät kohteliaisuudesta voitolle.
— Minäkö itserakas? — huusi hän raivon tukahuttamalla äänellä. — Ehkä olen nyt, madame, mutta oliko se minun itserakkauttani, kun te kirjoititte tämän kirjelipun? — ja hän veti esille ja heilutti sitä rouvan silmien edessä. — Kuvittelinko vain, kun sitä luin? Vai eikö tämä ole teidän käsialaanne? Ehkä se on väärennetty, — jatkoi hän katkeroituneena, — taikka se ei merkitse mitään. Ei mitään, vaikka tämä kirje pyytää minua saapumaan rouva St. Lon luokse tuntia ennen sydänyötä. Niin, tuntia onnen sydänyötä!
— Lauvantai-iltanako? Toissailtanako?
— Lauvantai-iltana, toissailtana! Mutta rouva ei tiedä siitä mitään? Ei tietystikään!
Rouva St. Lo kohautti olkapäitään ja hymyili iloisesti. — Tiedänpä kyllä, minähän sen kirjoitin, — sanoi hän. — Mutta entä sitten, herra de Tignonville?