— Entäkö sitten?
— Niin, entä sitten? Luulitteko, että kirjoitin sen rakkaudesta teihin?
Toisen kylmäverisyys saattoi Tignonvillen hetkeksi epävarmaksi. — Mistä syystä sitten? — huudahti hän käheästi. — Mistä syystä, ellei rakkaudesta?
— Mistä! Säälistä, nuori herraseni! — vastasi rouva terävästi. — Ja turhaa vaivaa se näkyy olleenkin. Vai rakkaudesta! — Ja hän nauroi niin iloisesti ja luonnollisesti, että se loukkasi Tignonvilleä sydänjuuriin asti. — Ei ensinkään, mutta te sanoitte pari sievää kohteliaisuutta ja hymyilitte herttaisesti, ja hupsu ja nainen kun olin, kävi minun sääli viatonta vasikkaa, joka ammuu niin sievästi matkalla teurastajalle. Ajattelin teljetä teidät lukon taakse ja sillä tapaa pelastaa henkenne, kunnes verilöyly olisi päättynyt. Nyt sen tiedätte ja toivon, että olette siitä hyvillänne.
Voiko siitä olla hyvillään, kun jokainen rouva St. Lon sana riisti häneltä itsekkäät haaveet, joihin hän oli kietoutunut suojaksi vastoinkäymisen myrskyjä vastaan? Kun mielikuvitus luodessaan hänen eteensä rouva St. Lon sulot oli viekoittanut hänet pois urhoollisuuden uralta, niin että hän tuon naisen tähden oli ollut uskoton morsiamelleen, ystävilleen, uskolleen ja aatteelleen! Kun hän nyt tunsi, että kaikki oli hukassa eikä mitään saatu, ei edes tätä vaivaista, halpaa, häpeällistä hyvitystä! Voiko siitä olla hyvillään? Ei ollut kumma, ettei hän kyennyt puhumaan ja että hän tuijotti rouva St. Lohon raivostuneena, onnettomana, häpeissään.
— Kas niin, jos se ei miellytä teitä, — jatkoi rouva St. Lo heittäen niskaansa hetken vaiti oltuaan, — niin olisi sopinut pysyä poissa. Teidän ei kannata minuun tuijottaa, hyvä herra. Minä en siitä säikähdy.
— Soisin… soisin kautta Jumalan, että olisin pysynyt poissa! — voihki nuori mies.
— Sitäpaitsi luulen, että te ette ole koskaan nähnytkään minua… koska ette voi minua valloittaa!
— Sekin vielä! — huudahti Tignonville.
Rouva St. Lo oli harvinaisen huikenteleva ja kuultuaan tämän tuijotti ensin hetken aikaa nuoreen mieheen purskahtaen sitten kimakkaan nauruun.