— Tahdotteko, herra de Tignonville? Munkkikaapu on yhtä hyvä valepuku kuin mikä muu tahansa ja suojelee teitä paremmin kadulla kuin rikkinäinen hiha. Sillä tapaa hän saa molemmat toivomuksensa täytetyksi, sama mies ripittää ja vihkii. Ja silloin saattekin löylyttää häntä aika lailla.
Tignonville katsoi häneen, ja samalla virisi taas toivo ja rohkeus hänen silmissään. Entä jos hän sittenkin vielä voisi tehdä menneisyyden olemattomaksi? Entä jos hän vielä voisi korjata hairahduksensa ja päästä entiseen asemaansa… Clotilden rinnalle?
— Jospa vain tarkoitatte, mitä sanotte! — huudahti hän hengittäen kiivaasti. — Jos todellakin sitä tarkoitatte, hyvä rouva!
— Josko? — vastasi rouva St. Lo, ja hänen silmänsä suurenivat. — Mutta miksi en tarkoittaisi?
— Siksi, — vastasi toinen hitaasti, — että kun tapaan serkkunne, olkoon ylläni munkkikaapu tai ei, niin…
— Niin hänen ei käy hyvin? Niinkö? — ilkkui rouva St. Lo nauraen. — Ja te luulette, että minä pelkään hänen puolestaan. Niinkö te luulette?
Tignonville nyökkäsi.
— Pelkään hänen puolestaan juuri tämän verran! — kivahti rouva St. Lo ylenkatseellisesti. — Juuri tämän verran! — ja astuen askeleen lähemmäksi Tignonvilleä hän näpäytti pieniä valkoisia sormiaan hänen nenänsä edessä. — Ymmärrättekö? Ei, te ette tunne kreivi Hannibalia, herra de Tignonville, jos luulette, että hän pelkää tai että kukaan pelkää hänen puolestaan. Jos aiotte härnätä jalopeuraa luolassaan, on se teille vaarallista eikä jalopeuralle.
Nuoren miehen kasvot hehkuivat. — En välitä vaarasta! — huudahti hän. — Ja teitä, hyvä rouva, kiitän tästä tilaisuudesta, mitä ikinä tapahtuneekin. Mutta…
— Mutta mitä? — kysyi rouva St. Lo nähdessään hänen epäröivän ja käyvän masentuneen näköiseksi.