— Jos hän jäljestäpäin huomaa teidän tehneen hänelle kepposen, — sanoi hän, — luuletteko hänen rankaisevan teitä?
— Minuako?
Tignonville nyökäytti päätään.
Rouva St. Lo nauroi halveksivasti kimakkaa nauruaan.
— Te ette vielä tunne Hannibal de Tavannesia, — sanoi hän. — Hän ei tappele naisten kanssa.
XI.
SOPIMUS.
Naissukupuolelle on ominaista siepata kyynärä silloin, kun heille tarjotaan tuuma, ja vaatia itselleen etuja sellaisissa oloissa, joissa mies, tunnustaen jalomielisyyden vaatimukset, arastelee enempää pyytää. Tähän syvälle juurtuneeseen vaistoon lienee alkusyynä ollut pitkäaikainen miehestä riippuminen, ja sadat esimerkit Judithista alkaen osoittavat, että se on voimakkaimmillaan silloin, kun hätä on suurin.
Kun neiti de Vrillac vihdoin toipui pitkällisestä pyörtymyksestään, johon sulhasen epäuskollisuus oli hänet vaivuttanut, odotti hän mitä pahinta eikä heti oikein osannut antaa arvoa sille armonajalle, jonka rouva Carlat kiiruhti hänelle ilmoittamaan. Hän ei voinut uskoa, että hän vielä lepäsi turvassa omassa huoneessaan yläkerrassa, että häntä hoitivat omat palvelijat, ja että huoneessa ei ollut sen vihatumpaa henkilöä kuin tämä hyvä nainen, joka istui itkien hänen vuoteensa vieressä.
Kuten oli luonnollista, hän toipui huokaillen ja väristen ja oli lopen uupunut. Niin pian kuin hänen katseensa saattoi ketään etsiä, etsi hän häntä, ja vaikka hän näki, että ovi lukittiin oikein kaksinkertaiseen lukkoon, epäili hän… epäili ja väristen piiloutui vuoteen uutimen taakse. Mellakan ja ryöstöjen hälinä, joka yhä jatkui kaupungilla ja kuului tähänkin suljettuun huoneeseen, vaikka paperinen akkuna, jonka yläosassa oli lasi, oli pihalle päin, riitti saamaan naisen kalpenemaan. Mutta se, mikä pakotti tyttöä kyyristymään huoneen pimeimpään nurkkaan ja järkytti hänen mieltään, ei ollut pelko siitä, mikä voisi häntä kohdata kadulta päin, vaan siitä, mikä uhkasi täällä sisällä. Hän ei voinut uskoa, että hänelle oli suotu edes tämä pieni viivytys, ennenkuin rouva Carlat oli sitä vakuuttanut moneen kertaan.