— Te petätte minua! — huusi hän monta kertaa, säpsähtäen joka kerta kauhun vallassa. — Hän ei ikinä sanonut tulevansa vasta huomenna!
— Niin hän sanoi, karitsaiseni, kyllä hän niin sanoi, — vastasi vanha vaimo kyynelsilmin. — Luuletteko, että minä pettäisin teitä?
— Sanoiko hän, ettei hän palaa?
— Hän sanoi, että hän palaa vasta huomenna. Teillä on aikaa huomiseen asti, sanoi hän.
— Ja sitten?
— Hän aikoo tuoda papin tullessaan, — vastasi rouva Carlat surullisesti.
— Papin! Huomenna? — huusi neiti. — Papin! — ja hän kyyristyi jälleen polttavin silmin vuoteen verhojen taakse ja peitti vavisten kasvonsa.
Mutta sitä kesti vain hetken. Hänen rohkeutensa heräsi kohta, kun hän pääsi varmuuteen siitä, että hänelle todella oli myönnetty lykkäystä, että hänellä oli aikaa huomiseen asti, ja rohkeuden mukana heräsi vaisto, josta jo aikaisemmin on mainittu. Kreivi Hannibal oli myöntänyt hänelle lykkäystä, tosin vain lyhyeksi ajaksi eikä sen enempää kuin pelkkä inhimillisyys vaati; kuitenkin se oli jotakin, mitä tavallinen teurastaja ei olisi tehnyt pitäessään käsissään vapisevaa lammasta, joka ei voinut vastustaa. Se oli, sanottakoon jälleen, ainoastaan inhimillisyyden vaatima teko ja kuitenkin sellainen, joka näytti vaativan jotakin vastaavaa myönnytystä, jotakin sen mukaista etua. Se ei kuulunut pelkän rosvon ohjelmaan. Jotakin oli myönnetty. Jotakin oli kiristetty valloittajan äärimmäisen vallan alta vapaaksi. Hän oli osoittanut olevan sellaistakin, mitä hän ei tahtonut tehdä.
Eikö siis voisi häneltä saada vielä muutakin? Pitempää lykkäystä, jotakin ehtoa, jotakin, samantekevää mitä, minkä saattaisi kääntää itselleen eduksi? Rosvon kanssa ei voi tehdä sopimusta. Mutta se, joka antaa vähän, voi antaa enemmänkin, joka antaa päivän, voi antaa viikonkin, ja joka antaa viikon, voi antaa kuukauden. Ja kuukausi? Hänen sydämensä sykähti. Hänestä kuukausi tuntuisi elinajalta, ijäisyydeltä, kun hänelle oli suotu aikaa vain huomiseen.
Mutta vielä oli muuan seikka, joka olisi voinut masentaa pelokkaamman mielen. Voittaakseen jotakin Tavannesilta täytyi sitä pyytää. Ja voidakseen pyytää täytyi häntä tavata, vieläpä ennen tuota huomispäivää, joka hänelle oli niin tärkeä. Täytyi siis jotakin uskaltaa, mutta vaaratta ei mitään saisi aikaan, eikä hän epäröinytkään. Mahdollistahan oli, että hän oli väärässä, että tuo mies ei ollutkaan ainoastaan vailla sääliä ja sydäntä vaan että häneltä myöskin puuttui se säädyllisyyden rahtunen, jonka hän luuli hänellä olevan ja johon hän luotti. Siinä tapauksessa, jos lähettäisi kutsumaan häntä… mutta hän ei tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta.