Akkunan asema, vaikka se olikin naisten turvallisuudelle eduksi, esti heitä seuraamasta sitä, mitä ulkona tapahtui, paitsi mitä he kuulivat. Heille ei selvinnyt, oliko Tavannes jäänyt taloon vai hyökännyt ulos auttaakseen murhatöissä. Rouva Carlatilla ei oikeastaan ollut halua tietää mitään. Yläkerrassa, missä ovi oli kaksin kerroin lukittu, hänellä oli nykyhetken turvallisuuden ja lopullisen pelastuksen toivo; siellä hän säästyi kauhuilta, niin kauan kuin pidätti maailmaa loitolla. Siksi hänestä se ajatus, että Tavannes kutsuttaisiin sinne taikka hänen kanssaan neuvoteltaisiin, tuntui salamaniskulta. Oliko hänen emäntänsä hullu? Aikoiko hän häiritä sallimusta? Tavatakseen Tavannesia heidän täytyi kääntyä hänen ratsumiestensä puoleen, sillä Carlat ja miespalvelijat oli teljetty ylimpään kerrokseen. Nuo ratsumiehet olivat julmia ja raakoja miehiä ja voivat omin ehdoinkin kohdella heitä hävyttömästi. Ja takertuen emäntäänsä kauhun vallassa rouva Carlat kuvitteli toisen hirvittävän mahdollisuuden toisensa jälkeen, kunnes hänen oma kauhunsa oli paisunut kymmenkertaiseksi. Ja kuitenkin täytyy myöntää, tehdäksemme hänelle oikeutta, ettei mikään hänen hurjista mielikuvituksistaan voittanut niitä kauhuja, joita Pariisi, kauhujen hedelmällinen äiti, sinä hetkenä kaduillaan näki, kuten nyt tiedämme.
Sillä nyt oli keskipäivän aika sunnuntaina, neljäntenäkolmatta elokuuta, »pyhäpäivä, jolloin kansalla oli sitä parempaa aikaa murhata ja ryöstää». Juuri silloin, kun he olivat turvassa tuossa lukitussa huoneessa, Tignonvillen lymytessä heinissä, heitettiin muita onnettomampia hugenotteja sidottuina käsistä ja jaloista silloilta alas Seineen, varsinkin Notre Damen kivisillalta. Virran rannalla poltettiin kirjailija Niquet hiljaisella tulella, jota ylläpidettiin hänen omilla teoksillaan. Tiedemies Ramus ja kuvanveistäjä Goujon, jota etevämpää Pariisi ei ole nähnyt eikä ansainnut, teurastettiin kodeissaan kuin lampaat; ja siinä murheen laaksossa, jolla nykyään on nimenä Quai de la Megisserie, lyötiin lyijypäisillä kepeillä kuoliaaksi seitsemänsataa henkeä, jotka olivat etsineet turvaa vankiloista. Niin, juuri tähän aikaan — joko hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, sehän on yhden tekevää — kuoli roskajoukon käsiin Tignonvillen oma serkku, rouva d'Yverne, joka vielä päivää ennen oli Louvren lemmikki; herra de Tavernyn yhtä onneton sisar sai samanlaisen kuoleman, kun häntä ensin oli laahattu katuja pitkin.
Rouva Carlat ei siis suinkaan liioitellut vastaväitteissään, mutta neiti oli tehnyt päätöksensä eikä järkähtänyt.
— Jos kerran minusta tulee hänen vaimonsa, sopiiko minun pelätä hänen väkeään? — sanoi hän värisevin sieraimin. Ja avaten itse oven, sillä muut eivät uskaltaneet, hän huusi vartijaa. Mies, joka vastasi hänen huutoonsa, oli lyhyt, ryppyinen, matalaotsainen normandialainen, tukka katoksen tavoin silmillä ja täysparta leuassa; ylimalkaan hän näytti vastaavan naisten kuvittelemaa hirviötä. Lisäksi hän puhui hedelmäviinien seudun murretta, jota toiset ymmärsivät melkein yhtä huonosti kuin saksaa; hänestä taas heidän eteläinen, pehmeämpi ääntämistapansa oli sulaa italiankieltä. Mutta hän ei näyttänyt ilkeämieliseltä, taikka ehkä neidin ilme herätti hänessä kunnioitusta; verrattain pian hänet saatiin käsittämään, mistä oli puhe, ja hän laskeutui portaita alas lähteäkseen asiaa toimittamaan.
Sitten neidin sydän alkoi sykkiä entistä kiivaammin, kun kuuli hänen askeleitaan portailta. Hän tunsi jo ne askeleet, eroitti ne muista! Kun oli ruvennut peliin, täytyi koettaa onneaan, joko sitten menettäisi taikka voittaisi. Ehkäpä kreivi, jolla oli niin huono käsitys naisista, luuli hänen nyt leppyneen kohtaloonsa, luuli tämän olevan alkua, askeleena ystävällisempään kohteluun, jälleen uutena todistuksena halvemman ja heikomman sukupuolen epävakaisuudesta, se kun oli luotu miehen leikkikaluksi. Tätä ajatellessa hänen silmänsä alkoivat säkenöidä raivosta. Mutta vaikka niin kävisikin, täytyi hänen se kestää. Hän oli pyytänyt kreivi Hannibalia luokseen, ja hän oli tulossa, oli jo ovella!
Kreivi astui sisään, ja neiti hengitti vapaammin, sillä nyt ei miehen kasvoilla näkynyt sitä ivaa, sitä hymyilevää omistusoikeutta, jota hän oli tottunut niissä näkemään ja vihaamaan. Ne olivat vakavat, kysyvät, vieläpä epäluuloiset, mutta myöskin synkät ja tylyt, ja neiti havaitsi, että ne muistuttivat häntä hakemaan lähetetyn ratsumiehen matalaotsaisia, ryppyisiä kasvoja. Mutta loukkaava ilme oli niistä kadonnut, ja neiti voi taas hengittää.
Hän sulki oven jälkeensä, mutta ei astunut sisemmälle.
— Millä voin teitä palvella? — kysyi hän vaatimattomasti. — Tehän kutsuitte minua, eikö niin?
Neiti Vrillac seisoi hänen edessään, ja hänessä oli jotakin alistuvaista, samoin kuin Roxanassa tämän seistessä voittajansa edessä.
— Niin, minä kutsuin, — vastasi hän ja vaikeni, painaen kädellään rintaansa, ikäänkuin ei voisikaan jatkaa. Mutta pian hän lisäsi matalalla äänellä: — Olen kuullut, herra de Tavannes, mitä sanoitte pyörryttyäni.